maallistuminen

Yksinäisintä maailmassa on lähteä viimeisenä jalkapallojoukkueen pukuhuoneesta ja löytää joukkueelle ostamastaan kaljakorista avaamaton tölkki hallin terassin kaiteelta. Baltiassa oli tapana, että joukkueen jäsenillä oli syntymäpäiviä omantunnon mukainen määrä vuodessa. Yksi tölkki annettiin vahtimestarille parempien vuorojen toivossa. Oluen avulla perheenisätkin saivat paremmin unta myöhään illalla järjestettyjen treenien jälkeen.

Sillä aikaa, kun paketoin yhden tällaisen kerran jälkeen pukuhuoneessa jämäoluita reppuun, porukka oli lähtenyt alta pois kuin jotain luonnontuhoa karkuun - ja se on tavallaan ymmärrettävää: eihän voitu olla varmoja, olinko kenties juutalainen, kommunisti tai homo. Matkatkin kuljin pyörällä, ja muuta epäilyttävää.

*

Tuolla samalla terassilla kuitenkin tapahtui myös eräänä iltana lopullinen maallistumiseni. En tarkoita nyt mitään kirkkokuntauskovaisuutta, vaan aikamme nimetöntä valtauskontoa, liberaali-individualismia, josta olin väistämättä imenyt nuorena aikuisena paljon elementtejä.

Kävi nimittäin niin, että eräs voimahahmo joukkueessamme kyseli, miksi kummassa olen aina niin surullisen näköinen ja vaitonainen. Koetin sössöttää jotain, että minulla lienee jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö. Muistan, kuinka jätkä katsoi minua kaljahuppelissa tupakka kourassaan hehkuen ja silmät ilkeästi säihkyen - se oli sotilasperheen vesa, tietääkseni kiihkeästi oikeistokonservatiivinen kaappihomo. "En usko, että mitään psihologiaa oikeasti on." Sanan "psihologia" kohdalla halveksinta oli kouriintuntuvaa, vähän kuin hänet olisi lausumishetkellä pakotettu nielemään jotain hapanta.
 Tunsin jotenkin outoa dissonanssia: osa minusta ajatteli, että "vitun idari, ite oot kävelevä psykotyyppi, tuommoinen lakeuksien painija" - osa taas, että "filosofi, joka näyttää tien Wittgensteinin tarkoittamasta kärpäslasista".
 Luulen muuten nykyään oikeasti, että ihmisen sielu/mieli on tavallaan hänen "osallisuutensa maailmaan", joka ikään kuin ilmenee hänen kehossaan. Selkärangassa, suolistossa, missä vain. Näin päin se on. Ei meillä ole mitään yksilöpsyykettä ikään kuin kehomme sisällä vankina. Henkinen on aina täysin sosiaalista. 

*

Muun muassa edellä esiin tulevista syistä olen aina varuillani tällaisten muotisanallistusten kanssa kuin että "meissä kaikissa on hyvää ja pahaa". Tarkemmin sanottuna varmaan meissä kaikissa on tietty kallellaanolo ilmentää sen mukaisia heijastumia ja reaktioita, miten meitä on elämämme ratkaisevimmissa käänteissä kohdeltu, sekä millaisten tarinallisten origojen varassa kulloinkin uskomme pysyvämme toimintakykyisinä. 
 Hyvän ja pahan hahmotus elämänkohtaloiden ulkopuolisina abstraktioina on vähän vaarallista touhua.

Se, mikä näyttäytyy aineenvaihdunnan perusteella rajatun ihmisyksilön psyykkeenä, lienee tavallaan jonkinlainen poikkileikkaus niistä siteistä, joilla ihminen on kulloinkin sitoutunut relevanttiin sosiaaliyhteisöönsä. Se kuva on vähän kuin siivutetun makkaran esiintulevat säikeet.