armosta ja lääkityksestä

kaurismäki ja clint eastwood

Länkkäreissä asetelma on uskonnollinen rahvas, pyssyn ja individualismin "totuuden" löytänyt sankari ja sitten vielä "rautatie" (pankkiirit, sähköttäjät jne), joka juoksee pyssymiesten kanssa kilpaa kohti länttä.

Spaghettilänkkäreissä on usein jopa jokin suorastaan erillisen tuntuinen kohta, jossa joku tärkeimmistä sankareista tekee selväksi, että hänellä on ihan omat bisnekset käynnissä, jossa moraali on omilla selviämisen ja maksimissaan reilun pelin moraalia - eräänlainen lunastusteologia? Ainoa syy miksi voi olettaa, että Clint Eastwoodia ei ammuta sen jälkeen kun hän on kostanut / löytänyt arkun yms., on että hän ei "puukota selkään".¹

Kaurismäki jotenkin asemoituu tässä niin, että "rahvaan" ja sankareiden ristiriita/etäisyys kumoutuu, mutta sen sijaan kummankin yhteinen ristiriita laskelmoivan ja syöpäkuulan lailla vyöryvän sivilisaation suhteen säilyy.

Kyllähän se on tosiaan väitettävissä, että Kaurismäen projekti on luoda moraalille ja sen ilmenemiselle arkisempi 'setting' kuin mitä olisivat kirkot ja seremoniat. Jotenkin se pyrkii näkemään ja näyttämään kaikessa eräänlaista monotonista seremoniaa sekä koko maailman paikkana, jonne tulvii kuin jostain ovenraosta pyhyyden kajo.

pietà

Ehkä ylimalkaan protestanttisen teologian lähtökohta on tosiaan jokin sellainen, että ensin koetaan nimenomaan Jumalan poissaolo, maailmaan heittyneisyyden tunne, josta sitten kurkotetaan. Esim. Sartre on tietyltä (erittäin suhteelliselta ja lievältä) "kapinamielisyydeltään" kulttuurisesti aika tyylipuhtaan protestanttinen hahmo - ei olisi mahdollinen muualla kuin katolisuuden ydinalueella, ja vieläpä porvarillisessa ristivalaistuksessa. (Pohjoinen eli teollinen) Italia ja Ranska lähinnä tuottavatkin tätä kapitalismia eri tavoin sen sisältä moralisoivaa, maalailevaa filosofiaa.

Teollinen katolisuus, tuo outo oxymoron. Kuinka uskoa yhteen rakastavaan Jumalaan, kun liukuhihnat etenevät monotonisesti vuodenajoista ja vuorokaudenajaasta riippumatta, mikään ei ole muutenkaan vakaasti paikallaan ja jopa ihmiset ottavat oikeuden luoda roolituksen instansseja, säädellä melkeinpä itse etäisyyttään jumalaan?

Katolisuus on olennaisesti elämäntunteena feodaalinen: roolit ovat komplementäärisiä. Rikos, synti on melkeinpä enemmän roolien ja rituaalien vastaista kapinaa kuin lain kirjaimen rikkomista. Ylipäätään katolisuuteen ei kuulu lain kirjain, koska kirjoitustaito on katolisuudelle sivuseikka. Itse asiassa protestantismi lienee lopulta juuri jonkinlaista gutenbergismiä: feodaalisessa, perinteisessä katolisuudessa roolit ovat vain läheisyysasteita Jumalaan, ne ovat ainakin lähes perinnöllisiä, eivätkä kuulu protestanttisesti (esimerkiksi marxilaisesti) määritellyn 'työn' piiriin.

On tärkeää ymmärtää, että staattisessa rooliyhteiskunnassa, "feodalismissa", mahdolliset naamiot ovat pikemminkin luonnon ja luonnoksi koetun yhteiskunnan positioiden kärjistystä, eli rituaaleja, eivätkä sellaisia taktisia huijauksia ja eri tavoin tilapäisiin ja kulloisiinkiin sosialisiin olosuhteisiin nähden asemoituvia itsekorostuksen muotoja kuin mitä ne ovat nykyään. Esim. 'asiakas' on teatraalinen mielle. Se ei ole mahdollinen, jos kylässä on vain yksi seppä, jonka jokainen rautaesineitä tarvitseva tuntee. Paradoksaalisesti Luther oli Saksasta Roomaan kävellessään koko ajan tällaisten suljettujen, Jumalan hameenhelmassa toimivien yhteisöjen vieraanvaraisuuden varassa.

Nykyään Euroopan halki kävellessään tulee kynityksi, koska jokainen on asiakas, ja matkalainen vielä enemmän. Protestantismi (laajana kulttuurisena piirteenä) luo paradoksaalisen tilanteen, jossa jokainen on yhteisölleen ulkokohtainen ja "syntymävelkaa", "toimimaan pakotettu". Tervetulleen vieraan instituutiota ei ole, ja tämä laajenee tavallaan koskemaan myös yhteisössä syntyviä lapsia.

Katolisuudelle ominaista onkin historiallisesti kauppiaiden ajoittainen vainoaminen (temppeliherrojen tuho, juutalaispogromit), koska heidän toimintansa koetaan hybriksenä, toimintana, joka vaarantaa Jumalan - regionaalisen ydinperheistä kasatun fraktaalisen korttitalon ylipäällikön - position tekojen viimekätisenä tuomarina. 

Onkin nähtävä, että kauppaa käydäänkin aina vieraiden kesken. Se on tietenkin kaupan vahvuus, mutta samalla se piirre, joka tekee siitä "huonon jumalan", jolla ei ole viimekätistä hyväntahtoisuutta tai armoa. Kauppaa käydään hahmottomissa yhteisöissä. Kaupan ajan ihmiselle on helppo hyväksyä väkivalta, jonka seuraukset eivät näy päällepäin.

gratia

Se, että (psykotrooppisten) lääkkeiden liikakäyttöön annetaan edes teoreettinen mahdollisuus, ilmentää armoa, aukkoa tiukimmin ymmärretyn protestantismin järjestelmässä. Villissä lännessä annettaisiin jauhe, joka liukenee metalliämpärillisen vettä kuukaudessa. Näin käyttäjällä olisi, kuten kokoomusnatsit sanovat, "insentiivi" juoda tuota liousta aina vain sen verran, että liukeneminen jatkuu, kunne viimeisenä päivänä potilas siemaisisi saturoituneen korkillisen.

Myöhäisessä kristinuskossa ja siitä maallistuneessa liberalismissa oletetaan ihmisten kvantifioimattomissa olevat ja logoksen piiriin kuulumattomat tarpeet systeemisesti vakioksi, käytönnössä yleensä nollaksi. Esimerkiksi rakkaus ei ole näissä järjestelmissä selvästikään mikään primäärinen voima, vaan se kuuluu "harrastuksiin", jotka hoidetaan työn jälkeen.

Sairaanhoidon yksityistäminen ajaa osaltaan tätä "insentiivien maailmaa", jossa ihmisen kannattaa miettiä tarkkaan, milloin ja millä ehdoin hän on sairas. Sen sijaan katolisuus taas suorastaan tuottaa sairaita ja köyhiä, jotta Äiti Teresan tyyppinen "sankarillinen hyvyys" saisi bensaa.

Protestanttisuus on nähtävissä eräänlaisena armon vastaisena kapinaliikkeenä, mikä näkyy jo siitä, miten paljon he armosta jauhavat. Armo on se asia, joka pyritään manaamaan irti valmiista maailmasta. Ihmiset eivät saisi ilmentää armoa tai kotoisuutta, vaan se sysätään teorian piiriin jatkuvalla asiaa koskevalla puheella, vähän kuin kristinusko tekee laajemminkin rakkaudelle, islam rauhalle ja liberalismi vapaudelle.


23.5.2012

¹) Sinälläänhän jos esim. elokuvassa "Hyvät, pahat ja rumat" Paha saisi aarteen, hän olisi ainoa, joka osaisi 

rakentaa sillä porvarillisen elämän. Ruma tuhlaisi rahat hetkessä, kun taas romanttiselta motivaatiopohjalta 

operoiva Hyvä tulee pettymään uudestaan, mutta tätä psykologisesti ilmeistä kuvan ulkopuolista seikkaa 

ei tematisoida tämän tyyppisissä elokuvissa koskaan - pointti on muualla.