köysiradan alla

Vuoren ja laakson yhdistävän köysiradan alla kulkee polku. Seisoskelin tänään hetken siellä, raivatulla metsäkaistalla. Mäennyppylän takaa ilmestyi tyhjiä kahden istuttavia penkkejä tasaisin väliajoin hiljaisen narinan saattelemina. Ne näyttivät nousevan tyhjyydestä oudolla vääjäämättömyydellä ja jatkoivat matkaansa metsän yli selkäni takana kadoten viimein yläaseman rakennuksen syövereihin. Alhaalla laaksossa häämötti punertava, vihertävä, sinertävä ja valkertava miljoonakaupunki, jonka äänet eivät kuuluneet. Toisella kaistalla ylöspäin, toisella alaspäin leijuvat istuimet ohittelivat toisiaan kaikessa rauhassa hihnapyörien raksuttaessa eleettömiä tervehdyksiään. Jokainen tyhjä penkki kauhaisi omat kuutiometrinsä ilmaa kuin jonkin arkiaamupäivän haltijan toimeksiannosta.

Aloin kulkea polkua alaspäin pyörääni taluttaen. Välillä istuimet liitivät niin matalalla, että niihin olisi voinut hyppäämällä tarttua. Hökötyksen rytmi ja melodia alkoivat viedä mukanaan, semminkin kun aurinko koetteli takaraivoani, ja pikkuhiljaa polku muuttui keskittymistä vaativaksi heinikoksi, jota sävyttivät vuoroin liukas hiekka, vuoroin taas pienet kalliomuodostelmat. Pyörä alkoi luontoon päästyään elää omaa elämäänsä ja pakotti minut välillä kiihdyttämään, kun sen muutenkin etupainoinen rakenne heilahti jonkin jyrkemmän kohdan yli, välillä taas jarruttamaan, kun se jäi esimerkiksi takapyörästään kiinni heinikkoon. Kimalaiset lentelivät ympärilläni, ja aivan kuin ne olisivat kokeneet minut tunkeilevammaksi ja käsittämättömämmäksi kuin kaupungin teillä.

Sitä mukaa kun pääni yläpuolella leveinä mutta tyhjinä narisevista tuoleista ja kampittamistani yrittävästä luonnosta alkoi tulla hallitseva realiteettini, aloin siirtyä hieman unen kaltaiseen tilaan, jossa tulee välttämättä miettineeksi sellaisia, että mitä jos täältä ei jostain syystä ikinä pääsisi pois. Olisin leveärenkaisella kaupunkipyörällä varustettu puoliksi paahtuneenvärinen yksinäinen papualainen, jolla olisi muutamanväristä riepua suojanaan luonnon hirveyttä vastaan ja joka tutkisi ympäröivää metsää varovasti kaistale kaistaleelta.

Pian unikuvamaiset auringonpieksämät ajatukset ja todellisuus alkoivat sekoittua: ehkä minut oli houkutellut tutkimusmatkalle juuri olo, että tämä kuva heijastaa tällaisenaan ihan oikeaa elämääni perheettömänä ihmisenä miljoonakaupungissa, ehkä jopa maailmassa. Mietin: pääni yläpuolella lentää kasoittain pareina eläviä ruumiinsa kadottaneita aaveita, jotka narisevat ja kulkevat koko elämänsä ympyrää radalla, jossa voi päästä vain ylös tai alas. Heidät on pingotettu kaupungin ja vuoren väliselle suoralle, joka on itsessään eräänlainen tekniikan avittama oikopolku jumalten luo, jonne itse menen pyörääni kuin jonkinlaista papualaisen heimosoturin perseen alle asennettavaa taikakeihästä käyttäen. Ylläni liitävien aaveiden käynti on marssin kaltaista, heidän aikataulunsa ja etäisyytensä ovat hyvin selvät.

Samaan aikaan oma käyntini jonkinlaiseksi epämääräiseksi kouruksi muuttuneella polulla alkoi saada yhtä kristuksellisempia sävyjä. Konttaamisen ja tahattoman leukakosketuksen sekä toisaalta hallitsemattoman persliu'un vaarat olivat suurin piirtein yhtä suuret, ja ne vaanivat minua vuoron perään. Nilkkoja alkoi kutittaa heinikossa kunnolla, ranteet vääntyivät koko ajan siirreltävän pyörän painosta ja mieleni teki koko ajan kiroilla. En enää jaksanut kiinnittää mitään huomiota koko köysirataan, joku penkeistä olisi voinut minua omasta puolestani vaikka kalauttaa otsaan. 

Kun köysirata vielä yhtäkkiä pysähtyi, aloin kokea lapsuuden perussyyllisyyden tyyppisiä oloja, että minut on nähty jostain ulkoapäin, ja etten olisi saanut olla koko tuolla tiellä, jonka yläpuolella toisiinsa kohtalon sitein kahlitut aavepariskunnat tuntuivat ulvovan matkallaan tyhjästä tyhjään. Aloin tuntea, että pääni yläpuolella voidaan paremmin, ja että näytän varmaan naurettavalta ihmeellisiin asentoihin vääntyessäni täällä puoliksi tekniikkaan ja puoliksi luontoon kuuluvassa pienessä ja epämiellyttävässä kuningaskunnassani. Ainoa jäljelle jäänyt etuni vaikutti olevan, että olin olemassa, hohtava ja värisevä lihankimpale, jolla oli omat laulunsa ja oikeus aitoon ahdistukseen.

Viimeiset askeleeni pois kourusta olivat mielenosoituksellisen nopeita. Tuhahdin helpottuneena, hyppäsin pyörän selkään ja ajoin pois.

10.7.2018