tisle
Jokin tämmöinenhän tämä on, että kommunismiin (ja ehkä vähemmässä määrin fasismiin/natsismiin) kulminoitunut ideologinen liberalismi on hieman taboriitteja muistuttavilla otteillaan tislannut vuosisatojen saatossa kristinuskosta esiin uskonnollisen liberalismin.
Jotenkin niin, että maanpäällisen paratiisin toteutusyrityksissä piirrettiin ensin lippuihin kaksiulotteisia merkkejä jyrkän materialismin nimissä, mikä oikeastaan vasta mahdollisti aivan superhartaan, kolmiulotteisen ja todellisuudesta suorastaan kokonaan irronneen henkisyyden - sen pitkälti tiedostamattoman pikkuporvarillisen hartauden totaliteetin, jossa nyt elämme.
Päälinja, sininen "äijähaara", jatkaa (mm. maaseutu-kaupunki-akselilla vaihtelevin änkyryyspitoisuuksin) eräänlaista äärikalvinismia, eikä sillä ole vallassa olevana tietenkään mitään nimeä - "kapitalismi" on enemmänkin anakronistinen haukkumasana, joka ei kuvaa ilmiötä enää edes kovin hyvin. Sisältäpäinhän se, etteivät ihmiset koe suoraa syyllisyyttä talouden nimissä tehtävästä uhraamisesta vaan kokevat sen väistämättömänä, ei ole koetusti varmaan edes mikään aate saati uskonto, vaan ehkä jotain "elinkelpoisuutta". Nimenomaan tämä tunnelatinki taitaa olla periytynyt ns. totalitäärisistä ideologioista.
- Lamat ovat ehkä jokin ihan minimaalinen maistiainen siitä, kuinka totaalisen labiili ja järjettömäksi osoittautuva koko hihhulirakennelma on konkreettisen todellisuuden kanssa edes minimaalisesti, valokaarenomaisesti kosketuksiin joutuessaan.
Vastaääneksi muodostuva, elämän eri ulottuvuuksissa ilmenevästä epäpuhtaudesta tomerasti muistutteleva feminiinistyyppinen liberalisminvarainen uskonnollisuus (arkikielessä osapuilleen "punavihreys") on näihin kuvioihin sopivalla tavalla lopulta vain näennäisesti kauempana edellisestä uskontomuodosta, mutta on tosiaankin, en taida parempaa sanaa keksiä, jonkinlainen kristillisen siveysaatteen kasvu-uskonnolliseen muotoon vääntynyt tisle. Painottaa sitä, että vain puhtain käsin saa koskea, ja vain puhtaita sanoja saa käyttää.
keskiviikko 27. toukokuuta 2020
tiistai 26. toukokuuta 2020
rikos rekords: psykologia, balkan, julkinen sektori
-prologi- (varsinaiset houreet alla)
Aarno Lamminpartaan haastattelu sekä Steen Christensenin tapauksesta humalassa yöllä lueskelu saivat minut tässä joku päivä sitten pohtimaan psykologiaa ja sen roolia nykyaikaisissa yhteiskunnissa.
Merkillepantavalla tavalla Lamminparras toteaa, että "hypnoosillakaan ei löytynyt mitään", vaan "solmu on geeneissä tai ties missä" (tarkat sanamuodot löytyvät yllä linkatusta videosta n. 15 min. kohdalla).
Vaikeahan tästä videonkaan haastattelusta on kieltämättä ensi näkemältä todeta muuta kuin että talvi- tai jatkosota on vielä miehen päässä käynnissä, ja oli varmaan vielä vähän enemmän vuonna 1978, kun hän kaappasi Finnairin kotimaan lennon Oulusta Helsinkiin. - Ehkä viitteellisimmät kohdat videossa ovat aivan lopussa fraasin "kylmän harkitusti" vaihtuminen outoon muotoon "kylmän hartaasti", sekä heti perään ihan lyhyt lapsen äänellä puhuminen - tämä nyt on siis täysin vain minun aisteillani syntyvää tulkintaa - kohdassa "sitten kun oltiin siellä Oulussa" (nämä noin 27.30 alkaen).
Christensen puolestaan kaikesta päätellen suorastaan vaatimalla vaati kaksi poliisia ammuttuaan, ettei asiaa laiteta mihinkään mielenterveydellisiin kantimiin. Merkillepantavalla tavalla niin kuitenkin tehtiin. Hänelle kirjoitettiin itse asiassa lausunto, josta maallikkokin huomaa, että se on kliseinen, suorastaan elokuvista repäistyn kuuloinen kuvailu sosio- tai psykopaatista, mikä se virallinen termi nyt sitten onkaan. Tämä siis näemmä sankarin mukaan ilman, että hän olisi suostunut tutkittavaksi. Tietenkin tieteelliseen analyysiin tässä tekstissä näistä lähtökohdista on nyt valovuosi. En voi tietää, mikä väite tässä on totta ja ei ole, tai sulkea pois, että diagnoosi on jollakin - ainakin tieteenalan/ideologianlohkon sisäisellä metodiikalla - oikeutettu, vaikka se olisi esim. osaksi epäsuora.
Minulle kuitenkin tässä puidessani lävähtää yhtäkkiä mieleen totaalikieltäytymisaikainen hetki vankilassa, jota en ollut muistanutkaan kohta 20 vuoteen. Joku linnakundi huikkasi matkalla jonnekin psykologin rutiinitarkastukseen pahaenteisesti, että "älä sitten venkoile yhtään, vaan ole niille mieliksi, muuten oot niiden papereissa hullu lopun elämääs". Tai jotakin tämmöistä. - Tilanne oli kuitenkin minulle lopulta äärimmäisen simppeli. Minä olin tätienmiellyttämisominaisuuksiltani aivan eri liigassa kuin kukaan muu siellä linnassa, se on aivan varma. Suorastaan eri galaksissa. - Lopulta minut pakkosiirrettiin vasten alkuperäistä tahtoani helpompaan paikkaan, avovankilaan. Toisaalta aivan tyystin rehellisesti sanottuna yksi lentopallo-ottelu, jossa kaverit tuntuivat huitovan palloa lähinnä toisella puolella olevien pelaajien pään symbolina, riitti minulle joksikin aikaa.
Oli miten oli: elementit olen jo tässä roiskaissut kankaalle. Mitä psykologia on aatehistoriassa? Uskontoon verrattuna? Yksilön ajattelutapana? Ja mitä se toisaalta ei ole? Näemme, että rikos pyrkii sitä radikaalisti pakoon, mutta ei pääse. Toisaalta koulun penkissä kiltisti istumalla pääsee kai baanalle, jolla ei voi olla syntinen, vaikka laillani hautoisi salaa sisimmissään sellaisia ajatuksia kuin että "psykologiaa ja taloutta ei ole oikeasti olemassa", kuten muistan ensimmäisen vuoden opiskelijana ajatelleeni. - Popper ja mitä niitä oli, siis ne kriittisiä ajattelulinjoja positivistisesti torpanneet änkyrät, linkittivät psykologian ja kommunismin kai falsifioimattomuutensa takia jonnekin tieteen ulkopuolelle muistaakseni. - Tämä äskeinen lause on muuten salettiin tämän blogin historian lattein. Vihaan tällaisia ajattelukompleksien ihme "peruskiviä". Wittgensteinin pyrkimys näistä irti, tietty halu ajatella asiat uusiksi mieluummin vaikka puhelinluettelon perusteella, oli jalo.
No, tämä prologista.
Psykologiaa on kaikki se, kun ihminen on sohvalla. Toimiston aulassa juttelemassa mukavia vesiautomaatin kanssa, keksimässä itseään terapiassa tai lipittämässä sulajäistä juomaa Balkan Fever -bileiden loungessa. Psykologian vastakohta on Balkan: mikä tahansa tila, jota lännen kävelevät käsidesipullot kykenevät nauttimaan vain annosteltuna.
*
Psykoterapia, ainakin miten se esitetään populaarikulttuurissa, muistuttaa paljolti sitä mikä on katolisessa meemistössä rippi. Omantunnon tutkiskelun ja maailman tuskallisen jännittävyyden meditoimisen paikalla siinä on kuitenkin jonkinlainen yritys löytää ihmisen paikka "tässä tahtojen yhteentörmäyksessä", vai miten Roo Ketvel kirjoittikaan. Hioa mosaiikin palasta niin, että se ei häiritsisi muita palasia.
*
Psykologia: vallassaolijan kootut selitykset. Eiväthän nämä aatepalikat mistään tyhjästä nouse: kirjauskonnoissa sielu oli kai lähinnä sillä joka sai tahtonsa läpi.
*
*
Teatterin mielle psykologiassa - Inszenierung. Ideologinen alaluokka pitää sitä pilkkanaan. He opettelevat vuorosanat, joilla saa taloudellisesti suotuisan lausunnon.
*
*
*
Psykologia on kuin lasta, jolla oiotaan modernisaation murskaama kristinuskon luu. Se kurottaa ydinperheyksiköstä eräänlaisena käänteisenä ukkosenjohdattimena, tuntosarvena kohti vääjäämätöntä. Normaali saa kantaa pyhää.
*
Jumalanluoma - siis siksi itsensä kokeva - muuttuu Jumalastaan etääntyessään juuri teatteriksi. Psykologian tehtävä on roolihenkilöiden tunnekaavojen kehitys ja valvonta. Ja vallantavoittelun pyhitys: teatteria leikitään ulospäin, ja paineisessa solukossa ulos on samalla aika usein ylös.
*
Joku sanoo: "Sääli on sairautta, itsesääli varsinkin." Minä luulen, että sanojen kautta tunteiden kimppuun hyökkäämällä saadaan vain ajettua vaikuttavimmat niistä piiloon. Kovera tunne, joka mahtuu toteuttamaan itsensä valittamatta ja vaatimatta, ei näy päälle. Ideologia piileekin siinä, että mahtumattomista tunteista rangaistaan.
*
Tämä tasa-arvon fanaattinen tavoittelu viivaimen kanssa: voimakas postulaatti sen puolesta, että ihmisillä ei saa olla erivahvuisia ja -laatuisia haluja ja oloja.
-prologi- (varsinaiset houreet alla)
Aarno Lamminpartaan haastattelu sekä Steen Christensenin tapauksesta humalassa yöllä lueskelu saivat minut tässä joku päivä sitten pohtimaan psykologiaa ja sen roolia nykyaikaisissa yhteiskunnissa.
Merkillepantavalla tavalla Lamminparras toteaa, että "hypnoosillakaan ei löytynyt mitään", vaan "solmu on geeneissä tai ties missä" (tarkat sanamuodot löytyvät yllä linkatusta videosta n. 15 min. kohdalla).
Vaikeahan tästä videonkaan haastattelusta on kieltämättä ensi näkemältä todeta muuta kuin että talvi- tai jatkosota on vielä miehen päässä käynnissä, ja oli varmaan vielä vähän enemmän vuonna 1978, kun hän kaappasi Finnairin kotimaan lennon Oulusta Helsinkiin. - Ehkä viitteellisimmät kohdat videossa ovat aivan lopussa fraasin "kylmän harkitusti" vaihtuminen outoon muotoon "kylmän hartaasti", sekä heti perään ihan lyhyt lapsen äänellä puhuminen - tämä nyt on siis täysin vain minun aisteillani syntyvää tulkintaa - kohdassa "sitten kun oltiin siellä Oulussa" (nämä noin 27.30 alkaen).
Christensen puolestaan kaikesta päätellen suorastaan vaatimalla vaati kaksi poliisia ammuttuaan, ettei asiaa laiteta mihinkään mielenterveydellisiin kantimiin. Merkillepantavalla tavalla niin kuitenkin tehtiin. Hänelle kirjoitettiin itse asiassa lausunto, josta maallikkokin huomaa, että se on kliseinen, suorastaan elokuvista repäistyn kuuloinen kuvailu sosio- tai psykopaatista, mikä se virallinen termi nyt sitten onkaan. Tämä siis näemmä sankarin mukaan ilman, että hän olisi suostunut tutkittavaksi. Tietenkin tieteelliseen analyysiin tässä tekstissä näistä lähtökohdista on nyt valovuosi. En voi tietää, mikä väite tässä on totta ja ei ole, tai sulkea pois, että diagnoosi on jollakin - ainakin tieteenalan/ideologianlohkon sisäisellä metodiikalla - oikeutettu, vaikka se olisi esim. osaksi epäsuora.
Minulle kuitenkin tässä puidessani lävähtää yhtäkkiä mieleen totaalikieltäytymisaikainen hetki vankilassa, jota en ollut muistanutkaan kohta 20 vuoteen. Joku linnakundi huikkasi matkalla jonnekin psykologin rutiinitarkastukseen pahaenteisesti, että "älä sitten venkoile yhtään, vaan ole niille mieliksi, muuten oot niiden papereissa hullu lopun elämääs". Tai jotakin tämmöistä. - Tilanne oli kuitenkin minulle lopulta äärimmäisen simppeli. Minä olin tätienmiellyttämisominaisuuksiltani aivan eri liigassa kuin kukaan muu siellä linnassa, se on aivan varma. Suorastaan eri galaksissa. - Lopulta minut pakkosiirrettiin vasten alkuperäistä tahtoani helpompaan paikkaan, avovankilaan. Toisaalta aivan tyystin rehellisesti sanottuna yksi lentopallo-ottelu, jossa kaverit tuntuivat huitovan palloa lähinnä toisella puolella olevien pelaajien pään symbolina, riitti minulle joksikin aikaa.
Oli miten oli: elementit olen jo tässä roiskaissut kankaalle. Mitä psykologia on aatehistoriassa? Uskontoon verrattuna? Yksilön ajattelutapana? Ja mitä se toisaalta ei ole? Näemme, että rikos pyrkii sitä radikaalisti pakoon, mutta ei pääse. Toisaalta koulun penkissä kiltisti istumalla pääsee kai baanalle, jolla ei voi olla syntinen, vaikka laillani hautoisi salaa sisimmissään sellaisia ajatuksia kuin että "psykologiaa ja taloutta ei ole oikeasti olemassa", kuten muistan ensimmäisen vuoden opiskelijana ajatelleeni. - Popper ja mitä niitä oli, siis ne kriittisiä ajattelulinjoja positivistisesti torpanneet änkyrät, linkittivät psykologian ja kommunismin kai falsifioimattomuutensa takia jonnekin tieteen ulkopuolelle muistaakseni. - Tämä äskeinen lause on muuten salettiin tämän blogin historian lattein. Vihaan tällaisia ajattelukompleksien ihme "peruskiviä". Wittgensteinin pyrkimys näistä irti, tietty halu ajatella asiat uusiksi mieluummin vaikka puhelinluettelon perusteella, oli jalo.
No, tämä prologista.
Psykologiaa on kaikki se, kun ihminen on sohvalla. Toimiston aulassa juttelemassa mukavia vesiautomaatin kanssa, keksimässä itseään terapiassa tai lipittämässä sulajäistä juomaa Balkan Fever -bileiden loungessa. Psykologian vastakohta on Balkan: mikä tahansa tila, jota lännen kävelevät käsidesipullot kykenevät nauttimaan vain annosteltuna.
*
Psykoterapia, ainakin miten se esitetään populaarikulttuurissa, muistuttaa paljolti sitä mikä on katolisessa meemistössä rippi. Omantunnon tutkiskelun ja maailman tuskallisen jännittävyyden meditoimisen paikalla siinä on kuitenkin jonkinlainen yritys löytää ihmisen paikka "tässä tahtojen yhteentörmäyksessä", vai miten Roo Ketvel kirjoittikaan. Hioa mosaiikin palasta niin, että se ei häiritsisi muita palasia.
*
Psykologia: vallassaolijan kootut selitykset. Eiväthän nämä aatepalikat mistään tyhjästä nouse: kirjauskonnoissa sielu oli kai lähinnä sillä joka sai tahtonsa läpi.
*
Psykologia on jonkinlaista kykenemättömyyttä aistia, kun valta kakoo. Ei voi olla epäilemättä, ettei esimerkiksi psykoterapia niinkään kuori ihmistä, vaan enemmänkin tekee hitsisulaa lisäaineella: se "auttaa" alistujaa oikaisemaan narratiivinsa kuin ryppyisen lakanan.
*
Teatterin mielle psykologiassa - Inszenierung. Ideologinen alaluokka pitää sitä pilkkanaan. He opettelevat vuorosanat, joilla saa taloudellisesti suotuisan lausunnon.
*
Tulkkina olen nähnyt, miten julkisen sektorin naiset käsikirjoittavat päiväkotilasten ja koululaisten elämää. Joskus vanhemmatkin nousevat lavalle. "Voi kauhea, miten minä saisin yhteyden tuohon minun poikaan?", itkuinen nainen kysyi. - "Mitä jos lakkaisit aluksi lyömästä", skeittaripoika vastasi.
*
Julkinen sektori - mitä muuta se on kuin teatteria? Se ei kuulu Balkanille, tilaan, missä itse elämässä on kaikki eleet ja roolit käytössä. Huomio: minä en nillitä julkisen sektorin koosta tai hinnasta.
*
Minua askarruttaa julkisessa sektorissa - ja samalla psykologiassa - jotenkin se, miten se konstruoi ydinperheen ilman Jumalaa: "muistakaa, että kaikki liittonne ovat samalla soluja". Psykologia on ydinperheen uloke julkiseen, nummi, jolla eivät kulje eksyskelevät lampaat vaan ruohonleikkurit ja lehtipuhaltimet.
*
Psykologia on kuin lasta, jolla oiotaan modernisaation murskaama kristinuskon luu. Se kurottaa ydinperheyksiköstä eräänlaisena käänteisenä ukkosenjohdattimena, tuntosarvena kohti vääjäämätöntä. Normaali saa kantaa pyhää.
*
Jumalanluoma - siis siksi itsensä kokeva - muuttuu Jumalastaan etääntyessään juuri teatteriksi. Psykologian tehtävä on roolihenkilöiden tunnekaavojen kehitys ja valvonta. Ja vallantavoittelun pyhitys: teatteria leikitään ulospäin, ja paineisessa solukossa ulos on samalla aika usein ylös.
*
Joku sanoo: "Sääli on sairautta, itsesääli varsinkin." Minä luulen, että sanojen kautta tunteiden kimppuun hyökkäämällä saadaan vain ajettua vaikuttavimmat niistä piiloon. Kovera tunne, joka mahtuu toteuttamaan itsensä valittamatta ja vaatimatta, ei näy päälle. Ideologia piileekin siinä, että mahtumattomista tunteista rangaistaan.
*
Tämä tasa-arvon fanaattinen tavoittelu viivaimen kanssa: voimakas postulaatti sen puolesta, että ihmisillä ei saa olla erivahvuisia ja -laatuisia haluja ja oloja.
lauantai 23. toukokuuta 2020
asia on aina päinvastoin
Vaikka kirjoittamisessa ei ole mielestäni välttämättä mitään hyttysenpistoksen raapimista suurempaa järkeä, tässä blogissa on yhdessä tietyssä mielessä kiistatonta jaloutta: harvalla tekstimassalla tässä maailmassa on niin ilmeisen vähän tekemistä sen enempää onnen reseptin etsinnän kuin onnettomuuden selittämisenkään kanssa.
Pystyn kuvittelemaan itselleni helposti elämän, jossa olisin pysynyt ainakin käsitteellisesti mykkänä, jos nyt en verbaalisesti. On sata prosenttia varmaa, ettei tätä blogia olisi olemassa, jos nikamani eivät olisi runttautuneet luonnottoman tiiviiksi elämän erilaisissa hitaissa onnettomuuksissa, työnteossa sun muussa. Ja 99 prosenttia varmaa, ettei tätä tekstimassaa olisi olemassa, ellen tietäisi, miltä tuntuu Raid-sarjan pornokauppias Sundmanin alkoholistiparantolassa tiivistämä ilmiö "väärä nainen - oikeat tunteet".*
Tämän blogin perusidea on varmaan kaino huomautus, että asiat ovat käsitteiden luonteesta johtuvista syistä yleisesti ottaen aina päinvastoin. Kafkalais-wittgensteinilainen peruskysymys, että tarvitseeko tähän asiaan viittaavia tekstejä olla olemassa, on tosi aito, ei mielestäni mikään kompleksin ilmaus. Ainakin reaaliajassa millään lailla suositun tai arvostetun kirjallisuuden ja ajattelun on varmaan rakenteellisesti pakko suitsuttaa ja kompata sitä mykkää valtaa, joka alun alkaen repii maailmaan käsitteenmentäviä aukkoja - tavallaan luoda illuusiota, että on jokin perimmäinen mieli, jota kohti valtarakenne luo liikettä.
Kielifilosofille yksityinen kieli on mahdottomuus, runoilijalle mahdollisuus. Ihmismieltä liikuttavan syvyysulottuvuuden voi varmaan tavoittaa pystyttämällä tolpan johonkin ja menemällä takaisin sinne 30 vuoden päästä. Kokemusta ei välttämättä voi välittää toisille juuri ollenkaan ilman että heillä on tavallaan koverana olemassa sama. Silti kokemus menee suvereenisti kaikkien käsitteiden halki.
*Jatkuu: "Olisihan se pitänyt jo nimestä arvata että vituiks menee: Tahiti Kinnunen"
Vaikka kirjoittamisessa ei ole mielestäni välttämättä mitään hyttysenpistoksen raapimista suurempaa järkeä, tässä blogissa on yhdessä tietyssä mielessä kiistatonta jaloutta: harvalla tekstimassalla tässä maailmassa on niin ilmeisen vähän tekemistä sen enempää onnen reseptin etsinnän kuin onnettomuuden selittämisenkään kanssa.
Pystyn kuvittelemaan itselleni helposti elämän, jossa olisin pysynyt ainakin käsitteellisesti mykkänä, jos nyt en verbaalisesti. On sata prosenttia varmaa, ettei tätä blogia olisi olemassa, jos nikamani eivät olisi runttautuneet luonnottoman tiiviiksi elämän erilaisissa hitaissa onnettomuuksissa, työnteossa sun muussa. Ja 99 prosenttia varmaa, ettei tätä tekstimassaa olisi olemassa, ellen tietäisi, miltä tuntuu Raid-sarjan pornokauppias Sundmanin alkoholistiparantolassa tiivistämä ilmiö "väärä nainen - oikeat tunteet".*
Tämän blogin perusidea on varmaan kaino huomautus, että asiat ovat käsitteiden luonteesta johtuvista syistä yleisesti ottaen aina päinvastoin. Kafkalais-wittgensteinilainen peruskysymys, että tarvitseeko tähän asiaan viittaavia tekstejä olla olemassa, on tosi aito, ei mielestäni mikään kompleksin ilmaus. Ainakin reaaliajassa millään lailla suositun tai arvostetun kirjallisuuden ja ajattelun on varmaan rakenteellisesti pakko suitsuttaa ja kompata sitä mykkää valtaa, joka alun alkaen repii maailmaan käsitteenmentäviä aukkoja - tavallaan luoda illuusiota, että on jokin perimmäinen mieli, jota kohti valtarakenne luo liikettä.
Kielifilosofille yksityinen kieli on mahdottomuus, runoilijalle mahdollisuus. Ihmismieltä liikuttavan syvyysulottuvuuden voi varmaan tavoittaa pystyttämällä tolpan johonkin ja menemällä takaisin sinne 30 vuoden päästä. Kokemusta ei välttämättä voi välittää toisille juuri ollenkaan ilman että heillä on tavallaan koverana olemassa sama. Silti kokemus menee suvereenisti kaikkien käsitteiden halki.
*Jatkuu: "Olisihan se pitänyt jo nimestä arvata että vituiks menee: Tahiti Kinnunen"
tiistai 19. toukokuuta 2020
uskonnollisuuden muotoristiriidoista atooppistuvassa yhteiskunnassa
(tähän pitänee palata kun ehtii, menee nukkumisen sijasta kirjoittamiseksi töiden takia)
Eräällä tavalla ihmisille on leimallista mytologian synnyttämisen pakko. Ihminen haluaa olla "valittu" kokija, joka ymmärtää näkymätöntä pienistä merkeistä - tämä voi olla eräänlaista nojautumista todellisiin arkaaisiin kykyihin, jotka toimivat puhtaassa luonnossa aisteja teroittaen, mutta näyttävät vaikkapa virustaudin takia asetetun ulkonaliikkumiskiellon vastaisessa mielenosoituksessa virustautiin sairastuttaessa... noh, tuota, miten sanoisin.
Jotenkin tässä nimenomaisessa mielessä elämme hyvin ongelmallisia aikoja, kun nyt näemmä hiljalleen dominantiksi on hakeutumassa kulttiajattelun muoto (pyhyydet: tyhjä, tili, kasvu, yksilö jne.), joka näyttää käsittävän Kaanaaninsa ihan eksplisiittisesti eräänlaisena "epäpaikkana", jota kohti mennään "rikkomalla raja-aitoja", ja jossa samalla tietty kapitalismin aiemmasta, vielä kvasi- tai pseudorationaalisesta, eli materiaalin parissa toimineesta vaiheesta peritty tiedon sisäpiiriomimisen kultti tuntuu olevan erittäin tärkeä papistoa luova ja määrittävä tekijä. - Edellisen polven tai parin maallistuneisuus näyttää olevan merkittävä seikka siinä, ettei henkilöllä tai ryhmällä ole immuniteettia tälle uuden tyyppiselle hurmoshengelle.
Samalla se uskontomuoto, josta ollaan tähän siirtymässä, perustuu suorastaan perusnarratiiviltaan johonkin sen tapaiseen, että mitä suurempi tapahtuma, sitä vähemmän se voi tai oikeastaan saa olla sattumanvarainen, eli sillä halutaan nähdä yleensä ensinnäkin jokin suunta - esimerkiksi pian koittava, vihitylle jo tilastoista näkyvä maailmanloppu (tämä on siirtynyt kristinuskosta aivan selvästi sen enemmän tai vähemmän maallistuneisiin yksilö- ja pienryhmätulkintoihinkin) - ja toisinna mitään maailmassa ei saa tapahtua ilman jonkinlaista fokusoitunutta tahtoa.
Tyypillisesti mitkä vaan yhteiskunnan "ohjelman" ylittävät tai ohittavat tapahtumat ovat tässä jälkimmäisessä katsomuksessa "pimeyttä", kun taas sosiaalisille instituutioille myötäkarvaisen tuntuiset tapahtumat "valoa". (Jos kristinuskon sosiaalipsykologista perustekstuuria ei tunne, sitä löytää vielä maalta ja Itä-Euroopasta ihan reilusti.)
(tähän pitänee palata kun ehtii, menee nukkumisen sijasta kirjoittamiseksi töiden takia)
Eräällä tavalla ihmisille on leimallista mytologian synnyttämisen pakko. Ihminen haluaa olla "valittu" kokija, joka ymmärtää näkymätöntä pienistä merkeistä - tämä voi olla eräänlaista nojautumista todellisiin arkaaisiin kykyihin, jotka toimivat puhtaassa luonnossa aisteja teroittaen, mutta näyttävät vaikkapa virustaudin takia asetetun ulkonaliikkumiskiellon vastaisessa mielenosoituksessa virustautiin sairastuttaessa... noh, tuota, miten sanoisin.
Jotenkin tässä nimenomaisessa mielessä elämme hyvin ongelmallisia aikoja, kun nyt näemmä hiljalleen dominantiksi on hakeutumassa kulttiajattelun muoto (pyhyydet: tyhjä, tili, kasvu, yksilö jne.), joka näyttää käsittävän Kaanaaninsa ihan eksplisiittisesti eräänlaisena "epäpaikkana", jota kohti mennään "rikkomalla raja-aitoja", ja jossa samalla tietty kapitalismin aiemmasta, vielä kvasi- tai pseudorationaalisesta, eli materiaalin parissa toimineesta vaiheesta peritty tiedon sisäpiiriomimisen kultti tuntuu olevan erittäin tärkeä papistoa luova ja määrittävä tekijä. - Edellisen polven tai parin maallistuneisuus näyttää olevan merkittävä seikka siinä, ettei henkilöllä tai ryhmällä ole immuniteettia tälle uuden tyyppiselle hurmoshengelle.
Samalla se uskontomuoto, josta ollaan tähän siirtymässä, perustuu suorastaan perusnarratiiviltaan johonkin sen tapaiseen, että mitä suurempi tapahtuma, sitä vähemmän se voi tai oikeastaan saa olla sattumanvarainen, eli sillä halutaan nähdä yleensä ensinnäkin jokin suunta - esimerkiksi pian koittava, vihitylle jo tilastoista näkyvä maailmanloppu (tämä on siirtynyt kristinuskosta aivan selvästi sen enemmän tai vähemmän maallistuneisiin yksilö- ja pienryhmätulkintoihinkin) - ja toisinna mitään maailmassa ei saa tapahtua ilman jonkinlaista fokusoitunutta tahtoa.
Tyypillisesti mitkä vaan yhteiskunnan "ohjelman" ylittävät tai ohittavat tapahtumat ovat tässä jälkimmäisessä katsomuksessa "pimeyttä", kun taas sosiaalisille instituutioille myötäkarvaisen tuntuiset tapahtumat "valoa". (Jos kristinuskon sosiaalipsykologista perustekstuuria ei tunne, sitä löytää vielä maalta ja Itä-Euroopasta ihan reilusti.)
Eli ota maailma, jossa tietty väestönosa työntää paratiisia edessään, mahdollisesti, jotta se ikään kuin sitä kautta tihkuisi takaisin omaan "tahtoon" (1.09-2.01), ja samalla toinen puoli on vielä osin jumissa sellaisissa käsityksissä, joissa korrelaatioaistimus yksilönvapauden ja rationaaliteetin välillä määrittää kehityksen suunnan ilman, että tätä tiedostettaisiin ollenkaan seuraavan uskonnollisuuden muodon elementaariseksi rakennuspalikaksi.
Uusimman teknologian tuottamien informaatiokenttien taju voi olla siis niin olematon, että asenteena "minä saatan vaaraan ketä haluan ja milloin haluan" voi vaikuttaa jopa jonkinlaiselta laumasieluisuuden vastaiselta viisaudelta. Edellä linkissä ollut esimerkki on tietysti valistuneimmasta päästä, mutta esim. Amerikassa ilmennyt aseiden hamstraaminen epidemian alla kertoo tuosta samasta, ettei tämän vitsauksen ja samalla sen hoitomahdollisuuksien yhteyksiä maailman uuteen atooppisuuteen olla tajuttu.
Syy, miksi nykymaailmassa ehditään huolestua - ja jossain määrin huolehtia - kansainvälisestä taudista, on niissä samoissa rakenteissa, joiden takia elämän hallintamahdollisuudet ovat karanneet niiden ulottumattomiin, jotka näkevät hallinnan perustuvan "paikan puolustamiseen".
Mutta, palatakseni kirjoituksen alkupäähän, niin kauan kuin valtaideologia tai -uskonto elää ja hengittää sisäpiiriläisyyden ja salaliittolaisuuden tunnelmaa ihan arkisin ja virka-aikaankin, se lykkää ulkokehälleen tietynlaisen paineen nähdä tämä yleinen atooppistuminen jonkun tahon "pimeänä" hankkeena, mistä salaliittoteorioiden suosio on nähtävä jonkinlaisena oireena.
Ehkä huvittavimmillaan ja hirvittävimmillään nämä ideastot ovat sellaisissa uuskonservatiiveissa, jotka onnistuvat projisoimaan oman hyötymisensä itseelleen rakenteellisesti käsittämättömästä omaisuuden virtualisaatiosta "punavihreisiin", jotka ovat tässä pelissä käytännössä suureksi osaksi melko harmittomia uuden uskontotyypin lahkolaisia. - "Punavihreät" ovat liberalismin uskonnollistumisen konveksi ulottuvuus, jossa uusi atooppisuus ja kontraktuaalisuus on hyväksytty lähtökohdaksi, ja eriasteiset konservatiivit konkaavi ulottuvuus, jossa änkyröinti kohdistuu tietyllä lailla yhä tragikoomisemmin oman hyvinvoinnin fundamentteihin.
lauantai 16. toukokuuta 2020
uusoikeiston kommunistisuudesta
Se tietty Orbánista Kiinaan ulottuva uuskonservatiivisuuden vyöhyke, joka nykyään monia hämmentää, ja joka ilmenee myös liberalisminvaraiseen uskonnollisuuteen jo ainakin jossain määrin siirtyneissä maissa eräänlaisena politiikan voimistuvana änkyräsiipenä: tuo talouseliitin ja hallinnon yhteensulauma.
Se on oikeastaan eräänlainen B-eliittien AY-liike. He haluavat erilaisilla kiristystoimilla lypsää viime vuosikymmeninä rajoittamattoman globaaleiksi karanneita - viime kädessä kait lähinnä USA:n armeijan takaamiksi oletettuja - sijoitustuottoja omille porukoilleen. Globaalisti tarkasteltuna nämä uudet paperilla lokalistiset oikeistot ovat keinoiltaan ja tavoitteiltaan hyvin samanlaista porukkaa kuin vasemmisto oli aikanaan yksittäisissä yhteiskunnissa. Ne muodostavat eräänlaisia arvoiltaan suvereenin materialistisia, kyynisiä trollauskerhoja valmiin hierarkian sisään. Mitä lähemmäs varsinaista valtaa ne pääsevät, sitä todennäköisemmin ne floppaavat, tai antavat ainakin osviittaa, ettei yhteiskuntaa ole todellisuudessa pelkästään tuohon suuntaan kehittäminen.
Samoin he pudottavat lopulta yhtä lailla pelistä omien yhteiskuntiensa "indeksikorotuksiin sitomattomat" väestönosat kuin esikuvansakin. Yhtäläisyyttä on siinäkin, että vaikka kannatus tulee oikeasti liberalismin uskonnollistumisen myötä hätään tai ainakin varjoon joutuneilta - jopa sellaisilta, joiden "uuslokalismi" voi olla vilpittömän idealistista - tosiasiasiassa näiden poliittisten virtausten eliitit ovat yleensä "salonkilokalisteja", rahalla mihin vaan ostettavissa olevia pukupellejä. - Todellisuudessahan nuo paneelikeskusteluissa napit vastakkain olevat tahot, siis varsinainen globaali kultapossukerho ja näennäiskapinallisten änkyrämaiden johto, taitavat erilaisten rahanpesuhimmeleiden kautta käytännössä omistaa toisensa, vasalleistaan ja maaorjistaan puhumattakaan.
*
Juju kokonaisuudessaan menee jotenkin seuraavasti: ideologiset liberalistit tarvitsevat tiettyjä formaalin tasa-arvoisuuden teesejä taatakseen itselleen sellaisen perimmälti uskonnollisen yksilökokemuksen, että "mitään ei ole lyöty lukkoon", ja että niillä aktuaalisilla "instansseilla", että sodat käydään heidän puolestaan eri maanosissa, pizzat paistavat kurdit ja tuovat ovelle murjaanit, jne., ei ole muka mitään perimmäisiä rakenteellisia sidoksia heidän elämänvalintoihinsa. Radan pitää olla tässä uskonnossa yksinkertaisesti auki. Takana ja sivuilla ei saa olla mitään koukkivaa, edessä pitää olla Kalifornia: transhumanistinen kuolemattomuus, menestyvä startup (eli kyky kantaa yksityistä veroa yli valtionrajojen), jne.
Idea on siis piirtää sellainen vapaa kenttä, jossa voi noteerata yksilöitsensä ja omat parametrinsä mahdollisimman universaalisti kehen ja mihin tahansa verrattuna. Luulen, että tämä on ideologis-liberaalin "tasa-arvon" todellinen sisältö: "kilpailua ei saa vääristää", ja aivan kuten taloudessakin, koko mentaalisten "markkinoiden" konstruktioluonnetta ei saa tuoda näkyviin.
Minun nähdäkseni kyse ei ole tässä missään nimessä siitä, että porukka kokisi esimerkiksi myöhäis- tai postkristillisessä (mukaan lukien esimerkiksi idealistisesti vasemmistolaisessa) hengessä todellisia tunnontuskia sellaisesta, ettei yhteiskunta/maailma sulje kaikkia ihmisiä veljesyhteyteen, saati että sellaiseen suuntaan vähääkään tiukemman paikan tullen evää hetkautettaisiin. Moraaliperiaatteiden siirtyminen käytäntöön ei taida olla niille tyypillistä muutenkaan, eikä liberalismiin sisältyvä suoranainen valikoivuuden kulttikaan viittaa ainakaan siihen, etteikö nykylänsimaisella ihmisellä olisi todellisuudessa kykyä ja kutkutusta jäsentää maailmaa - koettujen tai todellisten - laatuerojen varassa.
*
Nyt sitten ideologiset konservatiivit, siis manipulatiivisimmat heistä, leikkivät, etteivät he näe tässä mitään bluffia, vaan että tässä olisi kyseessä jokin kauhea "me ensin" -moraalin romahdus. Tämän harhan voi "myydä" helposti nykyisessä poliittisessa kentässä, koska vanhoja, tosiasiasiallisista kehityskuluista ainakin jossain määrin syrjäytyneitä ja edellistä vuosisataa jatkavia ihmisiä on vielä pilvin pimein¹; toiseksi finanssikapitalismin syvenevä epäoikeudenmukaisuus on aiheuttanut nuoremmissakin (varsinkin miesten) polvissa katkeroittavaa seksuaalista arvonlaskua. (En edes sinänsä vieroksu vastahakoista suhtautumista itsen spektaakkelin pelinappulaksi "myymiseen" intiimien tunteiden kalastelun edellytyksenä, tosin oma reseptini on tähän asti ollut ekstrapoloida syrjäytyminen tahalliseksi.)
Oli miten oli, nykyinen (maailman)poliittinen kenttä näyttää vähän siltä, että eliitin kyynis-relativististen arvojen "liruminen" köyhemmille seuduille on saavuttanut saturaatiopisteen ja käynnistänyt jonkinlaisen refluksin. Eli tavallaan naiivia (liberaalia) kieroutta vastustetaan kyynisellä toisen kertaluokan kieroudella, bluffin päälle bluffaamalla, jotta poliittisesti kaikkein lukutaidottomimmat tai subjektiivisista syistä vaihtoehtoisia narratiiveja tarvitsevatkin saadaan rekrytoitua pienempien, mutta totalitaristissävyisesti umpinaisten talousvaltakeskusten lujittamiseen.
Kapitalismin kritiikittä hyväksytty informaatiorakenne sopii tämän tuplabluffin taustoittamiseen: ne pienet koneet, joita pankit jakavat mobiilisovellusten häiriöiden jms. varalle, sekä juuri vanhuksille (olen vanhoillisena vallankumouksellisena itsekin kahden sellaisen onnellinen omistaja), ovat samalla filosofinen avain järjestelmän ymmärtämiseen: näkymättömillä verkostoilla on näkyviä instansseja, joiden synkroniteetillä voidaan muodostaa atooppisia (paikkaan sitomattomia) luottamusnoodeja. Yhteyksien hyvin harvinainen ja ehdollinen instantoituminen tekee niiden hahmottamisesta, saati murtamisesta hyvin vaikeaa. Nykykapitalismin patologioita voi arvioida vain epäsuorasti, lopputuloksista käsin - muun muassa juuri politiikan tyhmenemisen kautta.
1) Jokin indikaattori tästä pullonkaulan tunnelmasta: Budapestin pormestarinvaaleissa autotonta
keskustaa oikeisto-vasemmisto-akselin ulkopuolelta ajaneen, hallituksen "pelleksi" ja opposition
"hallituksen palkkaamaksi trolliksi" (!) leimaaman Róbert Puzsérin (alle 5 % äänistä) kysyessä
toimittajalta, mikä laskentatilanne oli, hän ilahtui kuullessaan luvun "23" hetkeksi selvästi
varmana, että tuo on hänen kannatusprosenttinsa, ja nuupahti pahasti, kun tajusi, että se oli
ääntenlaskennan edistymistä ilmaiseva prosenttiluku. (Videon kohta 0.13-0.18.) Eli nuoremman
polven on hyvin vaikeaa edes kokonaan uskoa, miten regressiivinen polittinen kenttä oikeasti on.
hulluus ja typpi
Yllättävän moni inhimillinen ajatus ja ajattelutapa näyttää perustuvan oletukseen, että hulluudella olisi sentään jokin viimekätinen peräseinä. Että Ruususen, joka kokee sisäisen tasapainonsa olevan uhattuna minkä tahansa rakkauden edessä, voi lopulta suudella interaktiiviseksi. Tai että Boris Johnson tajuaa lopulta happiletkuissa, ettei yhteiskunta ole pelkkä flipperi.
Todellisuudessa näin ei ole. Hulluus on enemmänkin kuin typpi: sitä on enin osa ilmasta, ja pelkilleen päästessään se on aina valmiina räjähtämään. Maailma koostuu pienistä typpivuodoista sinne ja tänne, se on hulluuden tilkkutäkki.
Yllättävän moni inhimillinen ajatus ja ajattelutapa näyttää perustuvan oletukseen, että hulluudella olisi sentään jokin viimekätinen peräseinä. Että Ruususen, joka kokee sisäisen tasapainonsa olevan uhattuna minkä tahansa rakkauden edessä, voi lopulta suudella interaktiiviseksi. Tai että Boris Johnson tajuaa lopulta happiletkuissa, ettei yhteiskunta ole pelkkä flipperi.
Todellisuudessa näin ei ole. Hulluus on enemmänkin kuin typpi: sitä on enin osa ilmasta, ja pelkilleen päästessään se on aina valmiina räjähtämään. Maailma koostuu pienistä typpivuodoista sinne ja tänne, se on hulluuden tilkkutäkki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)