uusoikeiston kommunistisuudesta

Se tietty Orbánista Kiinaan ulottuva uuskonservatiivisuuden vyöhyke, joka nykyään monia hämmentää, ja joka ilmenee myös liberalisminvaraiseen uskonnollisuuteen jo ainakin jossain määrin siirtyneissä maissa eräänlaisena politiikan voimistuvana änkyräsiipenä: tuo talouseliitin ja hallinnon yhteensulauma.

Se on oikeastaan eräänlainen B-eliittien AY-liike. He haluavat erilaisilla kiristystoimilla lypsää viime vuosikymmeninä rajoittamattoman globaaleiksi karanneita - viime kädessä kait lähinnä USA:n armeijan takaamiksi oletettuja - sijoitustuottoja omille porukoilleen. Globaalisti tarkasteltuna nämä uudet paperilla lokalistiset oikeistot ovat keinoiltaan ja tavoitteiltaan hyvin samanlaista porukkaa kuin vasemmisto oli aikanaan yksittäisissä yhteiskunnissa. Ne muodostavat eräänlaisia arvoiltaan suvereenin materialistisia, kyynisiä trollauskerhoja valmiin hierarkian sisään. Mitä lähemmäs varsinaista valtaa ne pääsevät, sitä todennäköisemmin ne floppaavat, tai antavat ainakin osviittaa, ettei yhteiskuntaa ole todellisuudessa pelkästään tuohon suuntaan kehittäminen. 

Samoin he pudottavat lopulta yhtä lailla pelistä omien yhteiskuntiensa "indeksikorotuksiin sitomattomat" väestönosat kuin esikuvansakin. Yhtäläisyyttä on siinäkin, että vaikka kannatus tulee oikeasti liberalismin uskonnollistumisen myötä hätään tai ainakin varjoon joutuneilta - jopa sellaisilta, joiden "uuslokalismi" voi olla vilpittömän idealistista - tosiasiasiassa näiden poliittisten virtausten eliitit ovat yleensä "salonkilokalisteja", rahalla mihin vaan ostettavissa olevia pukupellejä.  - Todellisuudessahan nuo paneelikeskusteluissa napit vastakkain olevat tahot, siis varsinainen globaali kultapossukerho ja näennäiskapinallisten änkyrämaiden johto, taitavat erilaisten rahanpesuhimmeleiden kautta käytännössä omistaa toisensa, vasalleistaan ja maaorjistaan puhumattakaan. 

*

Juju kokonaisuudessaan menee jotenkin seuraavasti: ideologiset liberalistit tarvitsevat tiettyjä formaalin tasa-arvoisuuden teesejä taatakseen itselleen sellaisen perimmälti uskonnollisen yksilökokemuksen, että "mitään ei ole lyöty lukkoon", ja että niillä aktuaalisilla "instansseilla", että sodat käydään heidän puolestaan eri maanosissa, pizzat paistavat kurdit ja tuovat ovelle murjaanit, jne., ei ole muka mitään perimmäisiä rakenteellisia sidoksia heidän elämänvalintoihinsa. Radan pitää olla tässä uskonnossa yksinkertaisesti auki. Takana ja sivuilla ei saa olla mitään koukkivaa, edessä pitää olla Kalifornia: transhumanistinen kuolemattomuus, menestyvä startup (eli kyky kantaa yksityistä veroa yli valtionrajojen), jne.

Idea on siis piirtää sellainen vapaa kenttä, jossa voi noteerata yksilöitsensä ja omat parametrinsä mahdollisimman universaalisti kehen ja mihin tahansa verrattuna. Luulen, että tämä on ideologis-liberaalin "tasa-arvon" todellinen sisältö: "kilpailua ei saa vääristää", ja aivan kuten taloudessakin, koko mentaalisten "markkinoiden" konstruktioluonnetta ei saa tuoda näkyviin.

Minun nähdäkseni kyse ei ole tässä missään nimessä siitä, että porukka kokisi esimerkiksi myöhäis- tai postkristillisessä (mukaan lukien esimerkiksi idealistisesti vasemmistolaisessa) hengessä todellisia tunnontuskia sellaisesta, ettei yhteiskunta/maailma sulje kaikkia ihmisiä veljesyhteyteen, saati että sellaiseen suuntaan vähääkään tiukemman paikan tullen evää hetkautettaisiin. Moraaliperiaatteiden siirtyminen käytäntöön ei taida olla niille tyypillistä muutenkaan, eikä liberalismiin sisältyvä suoranainen valikoivuuden kulttikaan viittaa ainakaan siihen, etteikö nykylänsimaisella ihmisellä olisi todellisuudessa kykyä ja kutkutusta jäsentää maailmaa - koettujen tai todellisten - laatuerojen varassa.

*

Nyt sitten ideologiset konservatiivit, siis manipulatiivisimmat heistä, leikkivät, etteivät he näe tässä mitään bluffia, vaan että tässä olisi kyseessä jokin kauhea "me ensin" -moraalin romahdus. Tämän harhan voi "myydä" helposti nykyisessä poliittisessa kentässä, koska vanhoja, tosiasiasiallisista kehityskuluista ainakin jossain määrin syrjäytyneitä ja edellistä vuosisataa jatkavia ihmisiä on vielä pilvin pimein¹; toiseksi finanssikapitalismin syvenevä epäoikeudenmukaisuus on aiheuttanut nuoremmissakin (varsinkin miesten) polvissa katkeroittavaa seksuaalista arvonlaskua. (En edes sinänsä vieroksu vastahakoista suhtautumista itsen spektaakkelin pelinappulaksi "myymiseen" intiimien tunteiden kalastelun edellytyksenä, tosin oma reseptini on tähän asti ollut ekstrapoloida syrjäytyminen tahalliseksi.)

Oli miten oli, nykyinen (maailman)poliittinen kenttä näyttää vähän siltä, että eliitin kyynis-relativististen arvojen "liruminen" köyhemmille seuduille on saavuttanut saturaatiopisteen ja käynnistänyt jonkinlaisen refluksin. Eli tavallaan naiivia (liberaalia) kieroutta vastustetaan kyynisellä toisen kertaluokan kieroudella, bluffin päälle bluffaamalla, jotta poliittisesti kaikkein lukutaidottomimmat tai subjektiivisista syistä vaihtoehtoisia narratiiveja tarvitsevatkin saadaan rekrytoitua pienempien, mutta totalitaristissävyisesti umpinaisten talousvaltakeskusten lujittamiseen.

Kapitalismin kritiikittä hyväksytty informaatiorakenne sopii tämän tuplabluffin taustoittamiseen: ne pienet koneet, joita pankit jakavat mobiilisovellusten häiriöiden jms. varalle, sekä juuri vanhuksille (olen vanhoillisena vallankumouksellisena itsekin kahden sellaisen onnellinen omistaja), ovat samalla filosofinen avain järjestelmän ymmärtämiseen: näkymättömillä verkostoilla on näkyviä instansseja, joiden synkroniteetillä voidaan muodostaa atooppisia (paikkaan sitomattomia) luottamusnoodeja. Yhteyksien hyvin harvinainen ja ehdollinen instantoituminen tekee niiden hahmottamisesta, saati murtamisesta hyvin vaikeaa. Nykykapitalismin patologioita voi arvioida vain epäsuorasti, lopputuloksista käsin - muun muassa juuri politiikan tyhmenemisen kautta.

1) Jokin indikaattori tästä pullonkaulan tunnelmasta: Budapestin pormestarinvaaleissa autotonta 
keskustaa oikeisto-vasemmisto-akselin ulkopuolelta ajaneen, hallituksen "pelleksi" ja opposition 
"hallituksen palkkaamaksi trolliksi" (!) leimaaman Róbert Puzsérin (alle 5 % äänistä)  kysyessä 
toimittajalta, mikä laskentatilanne oli, hän ilahtui kuullessaan luvun "23" hetkeksi selvästi 
varmana, että tuo on hänen kannatusprosenttinsa, ja nuupahti pahasti, kun tajusi, että se oli 
ääntenlaskennan edistymistä ilmaiseva prosenttiluku. (Videon kohta 0.13-0.18.) Eli nuoremman
polven on hyvin vaikeaa edes kokonaan uskoa, miten regressiivinen polittinen kenttä oikeasti on.