uskonnollisuuden muotoristiriidoista atooppistuvassa yhteiskunnassa

(tähän pitänee palata kun ehtii, menee nukkumisen sijasta kirjoittamiseksi töiden takia)

Eräällä tavalla ihmisille on leimallista mytologian synnyttämisen pakko. Ihminen haluaa olla "valittu" kokija, joka ymmärtää näkymätöntä pienistä merkeistä - tämä voi olla eräänlaista nojautumista todellisiin arkaaisiin kykyihin, jotka toimivat puhtaassa luonnossa aisteja teroittaen, mutta näyttävät vaikkapa virustaudin takia asetetun ulkonaliikkumiskiellon vastaisessa mielenosoituksessa virustautiin sairastuttaessa... noh, tuota, miten sanoisin.

Jotenkin tässä nimenomaisessa mielessä elämme hyvin ongelmallisia aikoja, kun nyt näemmä hiljalleen dominantiksi on hakeutumassa kulttiajattelun muoto (pyhyydet: tyhjä, tili, kasvu, yksilö jne.), joka näyttää käsittävän Kaanaaninsa ihan eksplisiittisesti eräänlaisena "epäpaikkana", jota kohti mennään "rikkomalla raja-aitoja", ja jossa samalla tietty kapitalismin aiemmasta, vielä kvasi- tai pseudorationaalisesta, eli materiaalin parissa toimineesta vaiheesta peritty tiedon sisäpiiriomimisen kultti tuntuu olevan erittäin tärkeä papistoa luova ja määrittävä tekijä. - Edellisen polven tai parin maallistuneisuus näyttää olevan merkittävä seikka siinä, ettei henkilöllä tai ryhmällä ole immuniteettia tälle uuden tyyppiselle hurmoshengelle.

Samalla se uskontomuoto, josta ollaan tähän siirtymässä, perustuu suorastaan perusnarratiiviltaan johonkin sen tapaiseen, että mitä suurempi tapahtuma, sitä vähemmän se voi tai oikeastaan saa olla sattumanvarainen, eli sillä halutaan nähdä yleensä ensinnäkin jokin suunta - esimerkiksi pian koittava, vihitylle jo tilastoista näkyvä maailmanloppu (tämä on siirtynyt kristinuskosta aivan selvästi sen enemmän tai vähemmän maallistuneisiin yksilö- ja pienryhmätulkintoihinkin) - ja toisinna mitään maailmassa ei saa tapahtua ilman jonkinlaista fokusoitunutta tahtoa.

Tyypillisesti mitkä vaan yhteiskunnan "ohjelman" ylittävät tai ohittavat tapahtumat ovat tässä jälkimmäisessä katsomuksessa "pimeyttä", kun taas sosiaalisille instituutioille myötäkarvaisen tuntuiset tapahtumat "valoa". (Jos kristinuskon sosiaalipsykologista perustekstuuria ei tunne, sitä löytää vielä maalta ja Itä-Euroopasta ihan reilusti.)

Eli ota maailma, jossa tietty väestönosa työntää paratiisia edessään, mahdollisesti, jotta se ikään kuin sitä kautta tihkuisi takaisin omaan "tahtoon" (1.09-2.01), ja samalla toinen puoli on vielä osin jumissa sellaisissa käsityksissä, joissa korrelaatioaistimus yksilönvapauden ja rationaaliteetin välillä määrittää kehityksen suunnan ilman, että tätä tiedostettaisiin ollenkaan seuraavan uskonnollisuuden muodon elementaariseksi rakennuspalikaksi. 

Uusimman teknologian tuottamien informaatiokenttien taju voi olla siis niin olematon, että asenteena "minä saatan vaaraan ketä haluan ja milloin haluan" voi vaikuttaa jopa jonkinlaiselta laumasieluisuuden vastaiselta viisaudelta. Edellä linkissä ollut esimerkki on tietysti valistuneimmasta päästä, mutta esim. Amerikassa ilmennyt aseiden hamstraaminen epidemian alla kertoo tuosta samasta, ettei tämän vitsauksen ja samalla sen hoitomahdollisuuksien yhteyksiä maailman uuteen atooppisuuteen olla tajuttu.

Syy, miksi nykymaailmassa ehditään huolestua - ja jossain määrin huolehtia - kansainvälisestä taudista, on niissä samoissa rakenteissa, joiden takia elämän hallintamahdollisuudet ovat karanneet niiden ulottumattomiin, jotka näkevät hallinnan perustuvan "paikan puolustamiseen". 

Mutta, palatakseni kirjoituksen alkupäähän, niin kauan kuin valtaideologia tai -uskonto elää ja hengittää sisäpiiriläisyyden ja salaliittolaisuuden tunnelmaa ihan arkisin ja virka-aikaankin, se lykkää ulkokehälleen tietynlaisen paineen nähdä tämä yleinen atooppistuminen jonkun tahon "pimeänä" hankkeena, mistä salaliittoteorioiden suosio on nähtävä jonkinlaisena oireena. 

Ehkä huvittavimmillaan ja hirvittävimmillään nämä ideastot ovat sellaisissa uuskonservatiiveissa, jotka onnistuvat projisoimaan oman hyötymisensä itseelleen rakenteellisesti käsittämättömästä omaisuuden virtualisaatiosta "punavihreisiin", jotka ovat tässä pelissä käytännössä suureksi osaksi melko harmittomia uuden uskontotyypin lahkolaisia. - "Punavihreät" ovat liberalismin uskonnollistumisen konveksi ulottuvuus, jossa uusi atooppisuus ja kontraktuaalisuus on hyväksytty lähtökohdaksi, ja eriasteiset konservatiivit konkaavi ulottuvuus, jossa änkyröinti kohdistuu tietyllä lailla yhä tragikoomisemmin oman hyvinvoinnin fundamentteihin.

uusoikeiston kommunistisuudesta

Se tietty Orbánista Kiinaan ulottuva uuskonservatiivisuuden vyöhyke, joka nykyään monia hämmentää, ja joka ilmenee myös liberalisminvaraiseen uskonnollisuuteen jo ainakin jossain määrin siirtyneissä maissa eräänlaisena politiikan voimistuvana änkyräsiipenä: tuo talouseliitin ja hallinnon yhteensulauma.

Se on oikeastaan eräänlainen B-eliittien AY-liike. He haluavat erilaisilla kiristystoimilla lypsää viime vuosikymmeninä rajoittamattoman globaaleiksi karanneita - viime kädessä kait lähinnä USA:n armeijan takaamiksi oletettuja - sijoitustuottoja omille porukoilleen. Globaalisti tarkasteltuna nämä uudet paperilla lokalistiset oikeistot ovat keinoiltaan ja tavoitteiltaan hyvin samanlaista porukkaa kuin vasemmisto oli aikanaan yksittäisissä yhteiskunnissa. Ne muodostavat eräänlaisia arvoiltaan suvereenin materialistisia, kyynisiä trollauskerhoja valmiin hierarkian sisään. Mitä lähemmäs varsinaista valtaa ne pääsevät, sitä todennäköisemmin ne floppaavat, tai antavat ainakin osviittaa, ettei yhteiskuntaa ole todellisuudessa pelkästään tuohon suuntaan kehittäminen. 

Samoin he pudottavat lopulta yhtä lailla pelistä omien yhteiskuntiensa "indeksikorotuksiin sitomattomat" väestönosat kuin esikuvansakin. Yhtäläisyyttä on siinäkin, että vaikka kannatus tulee oikeasti liberalismin uskonnollistumisen myötä hätään tai ainakin varjoon joutuneilta - jopa sellaisilta, joiden "uuslokalismi" voi olla vilpittömän idealistista - tosiasiasiassa näiden poliittisten virtausten eliitit ovat yleensä "salonkilokalisteja", rahalla mihin vaan ostettavissa olevia pukupellejä.  - Todellisuudessahan nuo paneelikeskusteluissa napit vastakkain olevat tahot, siis varsinainen globaali kultapossukerho ja näennäiskapinallisten änkyrämaiden johto, taitavat erilaisten rahanpesuhimmeleiden kautta käytännössä omistaa toisensa, vasalleistaan ja maaorjistaan puhumattakaan. 

*

Juju kokonaisuudessaan menee jotenkin seuraavasti: ideologiset liberalistit tarvitsevat tiettyjä formaalin tasa-arvoisuuden teesejä taatakseen itselleen sellaisen perimmälti uskonnollisen yksilökokemuksen, että "mitään ei ole lyöty lukkoon", ja että niillä aktuaalisilla "instansseilla", että sodat käydään heidän puolestaan eri maanosissa, pizzat paistavat kurdit ja tuovat ovelle murjaanit, jne., ei ole muka mitään perimmäisiä rakenteellisia sidoksia heidän elämänvalintoihinsa. Radan pitää olla tässä uskonnossa yksinkertaisesti auki. Takana ja sivuilla ei saa olla mitään koukkivaa, edessä pitää olla Kalifornia: transhumanistinen kuolemattomuus, menestyvä startup (eli kyky kantaa yksityistä veroa yli valtionrajojen), jne.

Idea on siis piirtää sellainen vapaa kenttä, jossa voi noteerata yksilöitsensä ja omat parametrinsä mahdollisimman universaalisti kehen ja mihin tahansa verrattuna. Luulen, että tämä on ideologis-liberaalin "tasa-arvon" todellinen sisältö: "kilpailua ei saa vääristää", ja aivan kuten taloudessakin, koko mentaalisten "markkinoiden" konstruktioluonnetta ei saa tuoda näkyviin.

Minun nähdäkseni kyse ei ole tässä missään nimessä siitä, että porukka kokisi esimerkiksi myöhäis- tai postkristillisessä (mukaan lukien esimerkiksi idealistisesti vasemmistolaisessa) hengessä todellisia tunnontuskia sellaisesta, ettei yhteiskunta/maailma sulje kaikkia ihmisiä veljesyhteyteen, saati että sellaiseen suuntaan vähääkään tiukemman paikan tullen evää hetkautettaisiin. Moraaliperiaatteiden siirtyminen käytäntöön ei taida olla niille tyypillistä muutenkaan, eikä liberalismiin sisältyvä suoranainen valikoivuuden kulttikaan viittaa ainakaan siihen, etteikö nykylänsimaisella ihmisellä olisi todellisuudessa kykyä ja kutkutusta jäsentää maailmaa - koettujen tai todellisten - laatuerojen varassa.

*

Nyt sitten ideologiset konservatiivit, siis manipulatiivisimmat heistä, leikkivät, etteivät he näe tässä mitään bluffia, vaan että tässä olisi kyseessä jokin kauhea "me ensin" -moraalin romahdus. Tämän harhan voi "myydä" helposti nykyisessä poliittisessa kentässä, koska vanhoja, tosiasiasiallisista kehityskuluista ainakin jossain määrin syrjäytyneitä ja edellistä vuosisataa jatkavia ihmisiä on vielä pilvin pimein¹; toiseksi finanssikapitalismin syvenevä epäoikeudenmukaisuus on aiheuttanut nuoremmissakin (varsinkin miesten) polvissa katkeroittavaa seksuaalista arvonlaskua. (En edes sinänsä vieroksu vastahakoista suhtautumista itsen spektaakkelin pelinappulaksi "myymiseen" intiimien tunteiden kalastelun edellytyksenä, tosin oma reseptini on tähän asti ollut ekstrapoloida syrjäytyminen tahalliseksi.)

Oli miten oli, nykyinen (maailman)poliittinen kenttä näyttää vähän siltä, että eliitin kyynis-relativististen arvojen "liruminen" köyhemmille seuduille on saavuttanut saturaatiopisteen ja käynnistänyt jonkinlaisen refluksin. Eli tavallaan naiivia (liberaalia) kieroutta vastustetaan kyynisellä toisen kertaluokan kieroudella, bluffin päälle bluffaamalla, jotta poliittisesti kaikkein lukutaidottomimmat tai subjektiivisista syistä vaihtoehtoisia narratiiveja tarvitsevatkin saadaan rekrytoitua pienempien, mutta totalitaristissävyisesti umpinaisten talousvaltakeskusten lujittamiseen.

Kapitalismin kritiikittä hyväksytty informaatiorakenne sopii tämän tuplabluffin taustoittamiseen: ne pienet koneet, joita pankit jakavat mobiilisovellusten häiriöiden jms. varalle, sekä juuri vanhuksille (olen vanhoillisena vallankumouksellisena itsekin kahden sellaisen onnellinen omistaja), ovat samalla filosofinen avain järjestelmän ymmärtämiseen: näkymättömillä verkostoilla on näkyviä instansseja, joiden synkroniteetillä voidaan muodostaa atooppisia (paikkaan sitomattomia) luottamusnoodeja. Yhteyksien hyvin harvinainen ja ehdollinen instantoituminen tekee niiden hahmottamisesta, saati murtamisesta hyvin vaikeaa. Nykykapitalismin patologioita voi arvioida vain epäsuorasti, lopputuloksista käsin - muun muassa juuri politiikan tyhmenemisen kautta.

1) Jokin indikaattori tästä pullonkaulan tunnelmasta: Budapestin pormestarinvaaleissa autotonta 
keskustaa oikeisto-vasemmisto-akselin ulkopuolelta ajaneen, hallituksen "pelleksi" ja opposition 
"hallituksen palkkaamaksi trolliksi" (!) leimaaman Róbert Puzsérin (alle 5 % äänistä)  kysyessä 
toimittajalta, mikä laskentatilanne oli, hän ilahtui kuullessaan luvun "23" hetkeksi selvästi 
varmana, että tuo on hänen kannatusprosenttinsa, ja nuupahti pahasti, kun tajusi, että se oli 
ääntenlaskennan edistymistä ilmaiseva prosenttiluku. (Videon kohta 0.13-0.18.) Eli nuoremman
polven on hyvin vaikeaa edes kokonaan uskoa, miten regressiivinen polittinen kenttä oikeasti on.

hulluus ja typpi

Yllättävän moni inhimillinen ajatus ja ajattelutapa näyttää perustuvan oletukseen, että hulluudella olisi sentään jokin viimekätinen peräseinä. Että Ruususen, joka kokee sisäisen tasapainonsa olevan uhattuna minkä tahansa rakkauden edessä, voi lopulta suudella interaktiiviseksi. Tai että Boris Johnson tajuaa lopulta happiletkuissa, ettei yhteiskunta ole pelkkä flipperi.

Todellisuudessa näin ei ole. Hulluus on enemmänkin kuin typpi: sitä on enin osa ilmasta, ja pelkilleen päästessään se on aina valmiina räjähtämään. Maailma koostuu pienistä typpivuodoista sinne ja tänne, se on hulluuden tilkkutäkki.

pieniä iltapäivämustuuksia

[Tässä sarjassa tähti merkitsee pientä huokausta.]

Kateelliset sitä ja tätä. Koko elämän eläminen kateellisten silmille. Harmistus, jos kateutta ei ilmene. Silloin se pitää vaikka keksiä, pitää lukea nopeasti kirja, jonka tapahtumille voi kuvitella jonkun olevan kateellinen.

*

Kasaa omaisuutta ja saarnaa kauppaa juuri koska tietää, että ilman pakotettua oikeudellis-materiaalista infrastruktuuria saisi elämässä turpaan ensimmäisessä kadunkulmassa. Ei liittoutumiskykyä, ei mielikuvitusta, ei vaistotoimintaa, ei edes ahneuden ylittävää omaehtoista ahkeruutta. Kulkutaudin aikaan saarnaa silti talouden avaamista, jotta "elämä" voittaa. "Vahva ihminen", lammas suden vaatteissa.

*

Ajattelen aina kaupassa, että Nutella-purkissa on jotenkin oikeistolainen ellei fasistinen eetos. Tai ainakin rituaalinomainen paskatahnan syönti aamuisin on jotenkin juuri se, millaisena pikkuporvarillisten ydinperheiden tukahtuneen hengen hahmotan. Kehitetty Italiassa toisen maailmansodan aikaan, selvitän.

*

"Naisen euro on x senttiä" on subjektiivinen parafraasi sille, että naisten (julkiset) työt ovat yhteiskunnassa 1/x kertaa subventoidumpia, eli ne sisältävät periaatteessa tuon verran vähemmän riskiä. Subventoidun sektorin ympärille avautuu huonoina aikoina leuka, jonka ylähampaat ovat pörssien psykopaattimiehet ja alahampaat joukoissa viihtyvät ideologiset pallopäät, varjonyrkkeilijöiden veljeskunnat.

*


Täysin mahdollinen elämänkaari: tekee nuorena, vaikka kauniin neidon silmien tähden, harha-askeleen hyvyyden suuntaan. Sanoo sitten 10 vuoden päästä, että "no, mutta tarkoitin vain...". Ja 20 vuoden päästä: "no, tarkoitin vain..." ... "Tarkoitin vain, ettei näin voi jatkua, sodat, ympäristö, tiedätte... tarkoitin, että talous .... tarkoitin vain, että maahanmuutto" Lähempänä kotia yleisön kannustus alkaa viedä askelia, heja-heja, enää 2 km... "Tarkoitin vain, että objektina sitä on helposti itsensä inversio, en minä oikeastaan muuta"

*

Onnellinen, sillä kitkerällä tavalla, jolla maailmassamme onnellisia ollaan - tai onneton, hapanta pientä riemua povessaan pidätellen. Kuin Wittgenstein sanoo, että virhe on virhe vain tietyssä järjestelmässä, onnellinen on onnellinen vain onnen kentässä, siinä mureassa, joka koostuu 90 prosenttiin tuttuudesta ja 10 prosenttiin hirvittävästä uhasta, hieman luonteen laadun mukaan vaihdellen.

*
Kuten Villon sanoi, vasta hirttosilmukassa saa todella tuta, mitä oma perse painaa. Ja sama sanojen kanssa: vasta nuoren kaunottaren silmien omahyväisessä loisteessa todella mitataan, onko sinulla mitään sellaista kerrottavaa, mille eivät nyökkäile vain toiset haaksirikkoutuneet. Herra Hemingway, pitäkää nyt huolta siitä kalasta, siinä voi olla pari ihan nättiä ruotoa.

*

Haaksirikkoisten kerhossa on hyvä yhteistyön tuntu. Pitelemme kaikenkokoisia puukappaleita päämme yläpuolella, jotta ne kuivuisivat. Synkällä ilmalla halaamme niitä kuin ne olisivat rakkaita lapsiamme. Pidämme niitä tulilla, ompelemme hainnahkasta taskuja, puristamme liimaa purkista. Monella meistä on mukanamme ihmisiltä yli jääneitä kidutusvälineiden osia. Immanuel tuossa on pidellyt 200 vuotta ristinpuun puolikasta, hän sanoo, että sille voi vielä aivan hyvin tulla käyttöä, kunhan erikeeperlähetys saapuu. "Es ist durchaus möglich."

*

"Katso", minä sanoin nuorelle naiselle, joka näytti meren peilaamassa tuulessa kuin merenneidolta. "Minä löysin tämän pullonkorkin, aion liimata sen lauttaan." Tyttö hymyili sanomatta mitään. Tajusin vasta tuolloin, että hänen jalkansa olivat kuivalla maalla. Hän hymyilee aina täsmälleen samalla tavalla ennen ja jälkeen tapaamistemme, täysin riippumatta siitä, mitä sanon tai teen. Joskus hän ottaa jonkun lahjaksi viemäni puupalan, ja heittää sen takaisin mereen.

nyky-suomen sanakirja: älykkyys

Ä~llä tarkoitetaan mitattavaa, populaatiossa vaihtelevaa ominaisuutta, missä mittausakseli piirretään siten, että sen alkupisteenä on yhteiskuntansa keskinkertaisin ihminen, eli jossa halu ja sopeutuminen halutun saavuttamisen mukaisiin rooleihin lankeavat yhteen kaikkein vähäisimmällä energiatasolla, kun taas päätepisteenä käytetään tähän samaiseen ihmiseen kaikkein ylimielisimmin suhtautuvaa ihmistä, eli jonka halut poikkeavat mainitun, laskennallisesti kaikkein keskinkertaisimman ihmisen haluista vähiten suhteutettuna siihen ylimääräiseen jouleissa mitattavaan työhön, jonka tämä ylimielisin ihminen joutuisi tekemään saadakseen ne asiat, joita kaikkein keskinkertaisin haluaa.

Tällä tavoin määritelty ä~ sulkee määrittelyalueen ulkopuolelle ne kognition muodot, joihin ei ole mahdollista tai mielekästä ottaa ylimielistä asennetta, kuten esimerkiksi jumaluuden. Ä~n vastakohta on kaksiulotteisessa avaruudessa tyhmyys, eli suuri halujen ja roolien osamäärä, ja kolmiulotteisessa avaruudessa nerous, missä kognitiivinen positio on yhteiskunnan laskennallisen keskinkertaisuuspisteen kautta kulkevien suorien suhteen joko mielivaltainen tai dynaaminen. 
 Mielivaltaisessa nerouden muodossa yhteiskunnallisten roolien määrä on 0, minkä vuoksi ä~n osatekijöistä keskinkertaisuutta ei voi määritellä, kun taas dynaamisessa nerouden muodossa keskinkertaisuuspistettä kohti pyrkivä joulemääräinen työ on nolla, jolloin ylimielisyyttä ei voi määritellä.

elokuvista ja kehityksestä

En olisi minä ellen olisi tuossa pari merkintää sitten leffat haukuttuani katsonut heti pari elokuvaa.

Toinen, nimeltään The Lobster, sisälsi paljon sitä, mitä olen tottunut ainakin uusissa leffoissa näkemään: vaikka on tunnelmaltaan vetoava, niin ihan lopputwistiin asti ja sen yli tunnen, että minua on jotenkin vedätetty, kaikenlaisia manipulatiivisia temppuja on tehty; tekijöillä on nähtävästi joku pakkomielle ajatella, että juuri heidän suorittamaan tuo outo osoittelun taide olisi jotenkin erityisen tärkeää, ja lopulta jää vähän epäselväksi, että onko tässä oikeasti syvyyttä, vaiko jotenkin vain roiskittu kasaan semmoista mistä oletetaan, että "tätä yleisö varmaan pitää syvänä". - Tokihan elokuvat voi "nähdä hyviksi", jos itse on syvään luotaava ja sivistynyt tyyppi, ja siitä huolimatta katsoo jostain syystä tarpeelliseksi katsoa elokuvia.

Jos pitäisi henkevästi kiteyttää, että mistä en pitänyt tässä, niin sanoisin, että elokuvaa suositteli minulle avokadoista pitävä tyttö. Tämä heitto ei tule enää 2 vuoden kuluttua tarkoittamaan mitään, ja juuri siinä onkin pointti, miksi se tarkoittaa jotain nyt - maailmassamme, jossa väliamerikkalaiset huumekartellit ovat ottaneet avokadomarkkinoita haltuun viedäkseen noita hedelmiä rikkaiden maiden trendipelleille. No, tyttö itse on toki mainio tyyppi. Vai onko? Missä kulkee normaaliuden ja synnin välinen veteen piirretty viiva? Tytön mielestä elokuva kertoi siitä, että parisuhteisiin kannattaa ruveta alle kolmikymppisenä. Sen verran tätä nyt happamana setänä täsmentäisin, että elokuvassa taisi olla muutama topos, joissa ilmennettiin ihmisen kehityshistorian eri ulottuvuuksia tai piirteitä: hoitolaitos (joka ilmeisesti symboloi asettuneen/viljelevän väestön normimoraalia thatchermäisine johtajineen), metsä (tribaaliyhteisöt) sekä kaupunki. Kaupunki oli vapaa, mutta siellä piti korostuneesti näyttää ulospäin muulta kuin mitä sisältä oli.

Sain tästä leffasta sen verran, että jossain mielessä kristillinen/eurooppalainen traditio on ilmeisesti jo alkutekijöissään sisältänyt ja sisäistänyt antiikin yläluokkaisesta (tämä on tärkeää!) kulttuurista perimänään siemenenä kaupunki-topoksen idean. Eli siis sen, että ihmiset ikään kuin sallivat intimiteetin toisilleen (sillä ehdolla, että he pitävät huolen myös sovinnaisen kuoren luonnista). Näin siis ainakin tämän elokuvan maailmassa. Metsässä oltiin freudilaisten perusdeluusioiden hengessä jo valmiiksi suoraan jonkinlaisella kivi- tai oikeastaan rautakaudella, seksuaalisuus tabuttuneena. En tiedä, miten ihmiset tässä maailmankuvassa lisääntyivät ennen institutionaalisia suhteita. - Merkillepantava yksityiskohta: sekä hoitolaitosta että metsäheimoa johti nainen. En osaa sanoa, oliko tämä irtopisteiden keräämistä katsojaoletetuilta, vai filosofinen oivallus feminiinistä sääntöihin nivoutumisesta ja itsealistuksesta instituutioseksuaalisuuden kentässä.

*

Katsoin eilen myös muutaman Asterixin. Asterix valloittaa Rooman -pätkässä oli henkevä kohta, jossa roomalaiset itkevät, että taikajuomin vahvistetut, gladiaattoreita pöllyyttävät ja villieläimiä kesyttävät gallit "pilaavat koko sirkuksen, kun kansa viihtyy ja nauraa". Eli Asterix - Taideleffa 1:1 tässä mielessä. Tuo antiikin jälkeisen keskiajan synkkyyden päivittely onkin kyllä melkoinen puolitotuus, vähän samanlainen kuin että nähdään Pariisi Champs-Élyséesinä ja Eiffelin tornina, eikä haisevina arabilähiöinä: Roomassa osattiin varmaan lukea ja kirjoittaa paremmin kuin keskiajalla, mutta se ei tosiaankaan estänyt hommien teettämistä orjilla. Tässä voi sitten miettiä hieman S.J. Lecin hengessä, että onko ihmissyönti haarukalla ja veitsellä kehitystä. - Ja samanlaisia voi kysyä meidänkin ajastamme, kuten kohta koetan valottaa. 

Luulen tai ainakin huterasti toivon, että kivikautinen ihminen olisi jättänyt piruuttaan kivityökalut keksimättä, jos hänelle olisi teleportoimalla vilautettu kehityksen yhtenä ultimaattisena pisteenä toista maailmansotaa. - Kehitystä voi pohtia myös rajatummissa kehyksissä siinä mielessä, kumpi nyt sitten on kehittyneempi: suru-uskonnosta jo kokonaan kasvu-uskontoon siirtynyt Ruotsi vai kasvuhurmosta vasta ideologisesti tavoitteleva, pohjimmiltaan ortodoksinen Valko-Venäjä. Koronanhoitostrategia on sama: antaa kaikkien kukkien kukkia. 

Sama strategia on keskenään myös Unkarilla ja Suomella, joista toinen on Hesarin faktapohjaisen journalismin mukaan diktatuuri ja toisen muotinäytösministeristö kansainvälisen kehityksen ehdoton malli. Minulle on tullut ideologisen punavihreän junioriuden 20 vuoden takaisena veteraanina tuota tiettyä haluttavuuden ilmentämistä halun kentän ulkopuolella katsellessani ensi kerran olo, etten ole enää varma, etteikö yhteiskunnan valjastamisella naisten työelämäläsnäolon mahdollistavaksi olisi ollut vallitsevilla ehdoilla jokin hinta, jokin epämiellyttävän suuri hinta, jos asia otettaisiin jääkylmään tarkasteluun.¹ -

- En ota sitä tarkasteluun, siitä yksinkertaisesta syystä, että tiedän liian suurten ihmisjoukkojen olevan kykenemättömiä abstrahoimaan tätä kysymystä irti regressiivisestä perheroolituksesta. Minä tarkoitan nyt fantasmaa, maailmaa, johon nähden tuntuu hätkähdyttävältä, että nuo ministerit ovat meikattuja, siis ihan yhtä lailla tai enemmänkin itsensä naamioita - miltäköhän muuten tuntuu nähdä peilistä vuoroin itsensä, vuoroin joku muu? - kuin naiset olivat ennen ensimmäistäkään feminismin aaltoa. Siispä kohautan olkiani ja koetan jatkaa selviytymistäni maailmassa, jossa en kanna itse arvoa, mutta joudun tuottamaan sitä, että voin edes haaveilla arvokkaampieni suosiosta. 

Jotta kyllä tuo kehityksen suunta ja määrä riippuu ainakin hieman siitä, mikä uskontolaji vakioidaan taustalle kehitystä mittaamaan. Itse uskon, että kehitystä on, ja vieläpä sen verran kuin sitä tuottaa pornon helpottuva saatavuus. Jos kokee, että taloususkonnon myötä kaikki moraali ja järki on romahtanut, voi katsoa vaikka testosteroniylijäämän käyttöä niiltä ajoilta, kun yksityistä tilaa runkkaamiseen oli vähemmän ja hyvän matskun haltuun saanti suurempi häpeäkysymys.

*

Muistan yläasteelta, kuinka opettajamme kerran sanoi, että pyytää meitä kutsumaan hänet Nobel-kakkukahveille, jos selvitämme, miksi talouden yleisen trendin oletetaan olevan lievästi nouseva. Nyt tiedän vastauksen: koska talous on jo 200 vuoden ajan itänyt kohti kristinuskon korvaavaa uskontomuotoa, ja sen uskonnon pyhä on kasvu. Kasvu vaatii uhreja, ja papiston, joka sitä mittaa, sille tietä silottaa.

En tietysti saa tästä Nobelia, vastaus on liian ilmeinen ja samalla tieteenalarajat ikävästi ylittävä. Oikeasti olennaista on kuitenkin, että harha kehityksen suoraviivaisuudesta on pikku hiljaa piirtynyt aivan kaikkeen. Ihmiset eivät kestä edes sitä, että "banaali virus" (Houellebecq) voi tappaa uudestaan - vaikka töiden teettäminen kaupungistumattomien syrjäseutujen köyhälistöllä on piirtänyt tämän tapahtuman ja lukuisat vastaavat seuraavat tähtiin aikaa sitten. - Paljon on kiinni järjestyksestä: fuusioenergia vai fosforin loppuminen? Siittiöiden hävittäminen maailmasta teollisia hiukkasia hengittämällä, vaiko sittenkin väestökatastrofi? Herrasväki arvatkoon, s'il vous plait. Melkein ainoa varma on, että kullakin tuntuu olevan oma tahdonturmelema epäluova unelmansa, analyysikykyä estävä pikku unelmansa.

*

Toinen leffa oli jo parempi. Miellyttävän löysää viihdettä, tekijöiden joukossa ilmeisesti alalla tunnettu Almodóvar. Häneltäkin näin jonkun leffan kerran tytön suosittelemana. Mikä siinä on, että nykyään ei voi muodostaa yhteisiä kokemuksia kenenkään kanssa virtuaalisfäärissä koukkaamatta? Vai onko se jokin moraalinen velvollisuus, tuijotella toteemia? Suuri valtatrippi se näyttää olevan, ohjaajat ja näyttelijät jumalten joukossa, ihmiset kykenemättömiä katsomaan maailmaa ilman heidän välitystään.

Oli miten oli, Relatos salvajesin viimeinen osa oli hyvää kamaa. Nuori pariskunta yritti mennä naimisiin banaalisti, mutta toisin kävi: satujen sivilisaatiota haastava alkuperäinen yhteys metsään ja tiettyyn rehtiin eläintennussinnan ja turpaanvedon karmaan otti tilanteessa ylivallan. Nainen muuttuu häissään hysteeriseksi, kun saa tietää jonkun läsnäolijoista olevan miehen rakastajatar. 

Sitten tapahtumat hieman karkaavat käsistä, morsian ja kokki panevat katolla, morsian julistaa tuhoavansa miehensä elämän saaden tämän oksentamaan angsteissaan, rakastajatar heitetään ikkunan läpi terassille, miehen äiti saa poikansa ahdingon nähdessään hirvittävän hysteerisen shokin, lääkäri saapuu hoitamaan kutakuinkin kaikkia päähenkilöitä, kunnes kuuluu kauhua aiheuttava pamaus... mies on poksauttanut samppanjapullon. Siitä rohkaisuryypyn otettuaan hän tarttuu suureen veitseen - ja ottaa ison palan kakkua, jonka hän syö nautinnolla. Sitten hän menee särkyneiden tavaroiden ja ruoanjätteiden seassa tarpoen morsiamensa luo, ja he suutelevat intohimoisesti.

Tämä eteläamerikkalaisuudessaan alkuvoimia koskettava kuvasto on aika tarkalleen minunkin näkemykseni siitä, mitä järkeä parisuhteissa voisi teoriassa olla, siis jos ihmiset eivät vaan koko ajan katsoisi leffoja ja söisi avokadoja. Kun pariskunnasta kuoritaan fauni ja nymfi esiin kaikkine lieveilmiöineen, anopille aiheutetaan sydänkohtaus ja tekohymy nollataan huolellisesti todistajien kasvoilta, on luotu hyvät pohjat rakkaudelliselle suhteelle, joka kestää jopa pidempään kuin aikuistumisrituaalin ennustamat kolme vuotta.

Mitäpä tähän enää muuta lisäämään kuin että tuota kohti, vaikka sitten kehityksen kivisellä polulla. Pyhät Pozzin Moana ja Corto Maltalainen, rukoilkaa puolestamme.

1) Muun muassa jotenkin niin, että - ainakin kulttuurievoluution normalisoiman 

seksuaalijärjestelmän vallitessa - miesten kunnianhimo pyrkii biologisista syistä 

olemaan vallitsevaan järjestykseen nähden transsendentaalia, kun taas naisten 

on todennäköisemmin vallitseviin oloihin sopeutuvaa. Uskonnollisen liberalismin 
luontaisen seksuaalikielteisyyden ja pakkomielteisen yksilökeskeisyyden vuoksi 
tällaisia aika olennaisiakaan seikkoja ei voi kuitenkaan ottaa edes tarkasteluun.

Ei uusitestamentillinen etiikka, tai ylimalkaan moraalin kultainen sääntö, tarkoita ainakaan sivistyseurooppalaisessa tulkinnassaan mitään pelkkää sellaista pökkelyyttä, että "tee jotain mikä on omasta mielestäsi kilttiä, niin hyvä tulee".

Enemmänkin kuin jossain liikenneturvakampanjassa: "näe ja tule nähdyksi".