6:0

Ensimmäinen puoliaika: metoikki, eli vierasottelu Ateenassa

Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että ihmiselle on hyväksi valita silloin tällöin tietty urheilutulos ja tarkastella sitten koko elämäänsä tämän tuloksen valossa. Olen valinnut tarkasteluni taustavalaistukseksi tässä hengessä urheilutuloksen kuusi-nolla.

Tapahtui noihin aikoihin, että olin kirkasotsainen ja itseluottamusvajeinen nuori miesopiskelija keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa, joka Suomen Ateenan nimelläkin tunnetaan. Minunlaisia vastaavissa paikoissa varmasti riitti tuolloin, ellei nytkin, mutta minä olin silti myös vähän oma tarinani: podin tajuamattani diagnosoimatonta sairautta, jota voisi kutsua yksinkertaisuuden vuoksi ryssyydeksi. Kyseessä ei ollut etninen venäläisyys, vaan enemmän tai vähemmän etäisesti hinttariuden sukuinen oireyhtymä, johon kuului aavistuksen liian tumman ja vääristä paikoista tuuhean karvoituksen lisäksi ylenpalttinen elekieli, nopea ja paljo puhe sekä tuolloin vielä hirvittävällä tavalla ystävällisyyttä muistuttava yleinen hapatus. Varsinkin viime mainitun, ihmiselle tunnetusti pitkällä aikavälillä mahdottoman asenteen kohtaaminen saattoi olla asia, joka ilmaisi aikansa Suomen Ateenan väestölle, että he ovat joutuneet tekemisiin aaveen kanssa.

Vailla yhteyksiä pakkoakateemisten semisyrjäytyneiden kuplan ulkopuolelle yritin tässä vaiheessa nakertaa itseni ja miehuuden välillä avautuvaa kuilua, mikä ei ollut alkuunsakaan helppoa. Huomasin pian, että esimerkiksi lyhyemmät hiukset, nahkatakki tai Siwasta kohtalokkaan kommentaattorin olemusta silmällä pitäen ostetut savukkeet sen kun kohensivat edellä mainittua sairauttani. Ateenan kulttuurin tietyn arkaaisuuden vuoksi siellä ei ollut myöskään jugend-tyylisiä kahviloita, jossa olisi voinut vääntää päälle jäätynyttä statistin roolia nautinnollisempaan tai ainakin omissa silmissä uskottavampaan suuntaan. Onneksi, kuten eräs hyvä ystäväni huomautti, paikkakunnalta löytyi sentään hitlerjugend-tyylisiä kahviloita. 

Lisäksi oli legendaarinen Alakaupunki, metsästä ja metallista rikastuneiden junttien valtaama alue, jonne me hippihumanistit emme yleensä pahemmin uskaltautuneet, vaikka välillä ruskean ja vihreän sävyinen pukeutuminen (etnologien osalta kaikki papukaijan värit olivat käytössä) ja vastaava elämää odotteleva puoliksi maatunut eetos saikin janoamaan mitä tahansa muuta. Yhdellä kerralla sain puhuttua noin viisihenkisen seurueen ympäri. Olimme bilemestan rappujen edessä, kun niitä vyöryi alas jalkojemme juureen humalainen mies. Portaiden yläpäässä poseerasi elämäänsä tyytyväisen näköinen portsari – tuota hahmotyyppiä kutsuimme jossain piirissä puheenpartensa takia VSJ:ksi, vittusaatana-jätkäksi. Seurueemme päätti sillä kertaa painua takaisin koloihinsa Kampukselle.

Tuossa samaisessa yökerhossa minua lähestyi kerran pikaisesti keski-ikäinen nainen. Minä olin tapahtuneesta innoissani, kenties siksi, koska tuntemattoman suorittama puhuttelu tuntui tasoittavan sitä, etten aina kelvannut edes kahvion maksavaksi asiakkaaksi. Olin lisäksi humalassa, joten sipaisin muistaakseni hänen olkavarttaan ystävällisyyden osoituksena. "You're very young", nainen narahti, ja lähti pois tehden joka eleellä selväksi, ettei halua jutella hetkeäkään lisää kaltaiseni inhimillisyyteen rojahtaneen olennon kanssa. Tunsin olevani jälleen väärällä puolella Raatteen tietä.

*

Yksi keskeisistä paikoista minulle oli tuona ajanjaksona K-raudan pihan Kesoil, yksi kotiini nähden lähimmistä jugend-kahviloista. Jo matkalla saattoi ääritapauksessa kiitää jokin esine ilmojen halki ohimoni vierestä, taikka joku keskimääräistä turhautuneempi ateenalainen ärähtää ja valehyökätä vihaisesti ilman ulkopuoliselle havaittavissa olevaa syytä. Myös myyjistä olisi moni nokkelampi-pokkelampi huomannut, ettei kansallisurheilumme ollut vielä vaihtunut keihäänheitosta nettisuvaitsemiseksi: esimerkiksi seisoskelut tiskin toisella puolella, sanattomasti kaiken palvelun ja jopa katsekontaktin ulkopuolelle rajattuna hahmona olivat usein toistuva kuvio. 

Kuvio toistui jopa suhteellisen kovatasoisessa urheilujoukkueessa, jonne tungin lajini taitajana suveerenein elkein terrorisoimaan tosijätkiä - urheilutaustaa oli, enkä vanhanaikaisen kasvatukseni vuoksi tuolloin vielä ymmärtänyt, että urheilussakin kyse on oikeasti siltä näyttämisestä, että urheilee. Minulle ei puhuttu oikeastaan sanaakaan, ei silloinkaan kun seuran treenisali vaihtui. - "Sä hymyilet liikaa", kuten eräs ystäväni minulle selvitti vuosia myöhemmin Ateenassa tekemiäni syntejä läpi käydessämme.

Tyhmälän Kesoiliin liittyy kaikesta huolimatta eräs erittäin merkittävä erävoitto miehistymiseni pitkässä ja pieleen menneessä historiassa: eräänä päivänä olin niin kertakaikkisen kyllästynyt elämän tarjoamiin vaihtoehtoihin - kahvia ja tupakkaa kuin Kolmannen naisen biisissä, opintolainan jämien turhautunutta viskelyä pokeriautomaattiin, nettipornoa (suosikkinäyttelijättäreen muodostui niin intiimit välit, että näin hänestä joskus vuosia myöhemmin untakin), kirjastoissa seisoskelua - että roihusin sisään kahvioon vakaasti päättäneenä, että sillä kerralla muut saivat väistää. 

Ja näe ihme: kävelin nahkatakki pahaa tuulta pullollaan päin lähimmän pokeriautomaatin edessä ollutta baarijakkaraa. Se kaatui ryminällä, mutta meikähän ei katsonut taakse. Joka on elänyt Suomen Ateenassa ennen hipsterikautta, tietää, kuinka suuresta asiasta on kysymys: Janten kylänväen pikatuomioistuimen eteen joutumisen mahdollisuus oli olemassa aina ja kaikkialla. Siksi katsoinkin pokeriautomaatin tarjoamia käsiä tuona päivänä poikkeuksellisen kaurismäkeläisellä ilmeellä. Nojasin etulautaan koko hartianleveydeltä ja koin olevani puoliksi rekkakuski.

*

Minulla oli kuitenkin eräs muukin harrastus yllä lueteltujen lisäksi: keräilin opintopisteitä yhdistellen urheilu- ja taidekiinnostustani. Tavoitteena oli maksimoida tehokkuus mahdollisimman vähän outoudesta tinkien. Niinpä kyllästyttyäni tuolloin ja orastaviin (talouspuolella) oikeistototalitaristisiin lässytyksiin sivuaineiden työelämärelevanssista jms. päätin suorittaa kokonaisen aineopintokokonaisuuden yhtenä tenttipäivänä. Neljän tunnin mittainen tahallaan keskinkertaisten esseiden kirjoittaminen uutta tuntemani maailman ennätystä varten sopi silloiseen olemukseeni loistavasti. Neljä viidestä esseestä meni läpi, yhden tarkasti tyyppi, joka oli luullakseni saanut vihiä hankkeestani, ja halusi torpedoida sen. En osaa selittää, miksi vaistosin näin - jollei nyt itse perustelujen huomattavaa heppoisuutta lasketa. Luultavasti suhtauduin hänen ovenkarmiinsa hieman samoin kuin baarijakkaraan Kesoililla, ja hän taisi jotenkin seota sanoissaan.

Oudolla stuntilla oli historiansa: olin edellisenä vuonna marssinut sisään jonnekin tätipuolisen akatemiabyrokraatin huoneeseen ja ilmoittanut halustani jatkaa alkuperäisestä pääaineestani poikkeavan oppiaineen x opintoja. Täti oli sellainen, joka on hyvä ikkunalaudan kukille sekä luontodokumenteille laajemminkin. Hän selvitti minulle, että opinto-oikeutta pitää hakea erikseen, ja sen saisi - ehkä - vasta pitkän ajan päästä. "Ei täällä noin vain näitä opintoja suoritetakaan", hän totesi sapekkaaseen ja ilkeään sävyyn, joka sai vereni salaa kiehahtamaan. Sisuunnuin nimenomaan tästä tapahtumasta niin, että päätin suorittaa periaatteessa koko vuodelle suunnatut opinnot päivässä - tiesin jo tuolloin, miten akateeminen teoria yleisellä tasolla generoituu, joten kirjoja ei tarvinnut lukea kokonaan, ellei huvittanut. 

Sulattelin oikeistolaista hegemoniaa tietyllä vasemmistolaiselta maistuvalla kampittavalla hengellä jalkauttavan tädin kasvojen hätääntyneenhäijyjä ryppyjä ja halvasta vallankäyttöasemasta tuntemaa riemua. Kun astuin huoneesta, pysähdyin katsomaan hänen korkkitauluaan, jossa luki kimuraisin kirjaimin: "Hyvä voittaa pahan 6-0". Tennisnaisia, pöytätennisnaisia? Oli miten oli, kohtasin kotimatkalla erään ystävättäreni, joka ei kuulemma ollut nähnyt ennen ihmistä "vihasta harmaana".

Nyt on aika mennä jääkaapille, toinen puoliaika alkaa kotvasen kuluttua. Se sisältää pahan vastaiskun, ja myös romantiikkaa.

20.9.2018