malthusin ajatusvirhe idästä käsin katsottuna

Malthuslainen ajatusvirhe on yksinkertaisuudessaan se, että luulee väestön ja tuotannon kasvavan ikään kuin irti toisistaan, vailla loogisia kytköksiä. Swift näki mielestäni köyhemmiltä seuduilta tulleelle psykologisesti isättömälle hahmolle sosiologisesti tyypillisellä nerokkuudella hyvin, ettei asia ole näin yksinkertainen: tietyllä tavalla paisuva väestönosa on pohjimmiltaan labiilin ja pyramidimaisen (talous)järjestelmän piilevä pohja.

Tänä päivänä asian näkee helpoimmin Itä-Euroopasta käsin: vielä Ceaușescu aikanaan koetti saada taloutta kasvamaan nimenomaan "terveitä käsiä lisäämällä" ja sullomalla seksuaalisuutta oikein isännän elkein ydinperhemallin muottiin. Taloudessa voi yksinkertaisesti kiivetä syklinomaisin vuorovaihein, joissa väestö on vähän tuulensuunnasta riippuen joko "ylimääräistä" tai tervetullutta halpatyövoimaa. 

Tällä hetkellä idässä on miinusväestönkasvua, koska lisääntymisikäiset itäeurooppalaiset muodostavat Euroopan absoluuttisen köyhälistön, jotka ovat altavastaajia sekä suhteessa omien maidensa "boomereihin" että mimeettisenä lähteenä toimiviin lännen identiteettitrippaileviin vegeburgerinsyöjiin. Kun pelkästään liikkeessä (esimerkiksi "kasvussa" tai "valloituksilla") kasassa pysyvä sisäisesti tasapainoton systeemi paisuu, siinä muodostuu näemmä kuin luonnostaan tasaisin väliajoin ilmataskuja, joissa on mahdollista kerätä keskiluokkaisten neitojen vaatimaa "pesänrakennusta" varten nettovarallisuutta nimenomaan palvelualoilla. Siinä rytäkässä lisääntymiseen käytettävissä oleva aika menee helposti muuhun, ja ihmisten luonteet muuttuvat itse prosessinkin aikana ja myötä entistäkin itsekkäämmiksi. (Tämä on muuten käymässä myös lännen uusille proleille, so. entiselle keskiluokalle.) - Toisin sanoen ei kannata vaatia samaan aikaan "rajat kiinni" ja "vähemmän rupusakkia": rupusakki kyllä vähenee Swiftin viitoittamassa hengessä omia aikojaan, jos rikkaat syrjäyttävät oman keskiluokkansa ja teettävät työt kolonisoitujen seutujen pyrkyrivoimalla.

Viimeisin turhien ihmisjoukkojen muodostumisaalto on protestanttisessa maailmassa (ja kaappiprotestanttisessa Ranskassa) juuri nyt käynnissä: karkeamman kolonisaation aikana vielä tuiki tarpeellinen roskajoukko haluttaisiin tässä syklin stagnaatiovaiheessa ja Euroopan romahdettua Kalifornian siirtomaaksi periaatteessa mieluiten tuhota. Heille ei muodostu yhteiskunnassa paikkaa, koska juuri nyt taloudessa on käynnissä ulosmittausvaihe, ja seuraava "uloshengitys" tulee herra ties milloin (jos enää ikinä).

Amerikkalaiset elokuvat ovat jalkauttaneet tämän syvän murheen eurooppalaiseenkin tajuntaan: esimerkiksi Suomessa saamaleiset ovat saaneet heittäytyä "naamiaisinkkareiksi", maahanmuuttajat tässä mielessä "naamiaisneekereiksi". Mamsellit ja mamsellinmieliset haluavat pelastaa nämä ihmiset kaikelta pahalta ja junailevat ikuisia kieltolakejaan - kielto on (naisilta vaaditussa) yksiavioisuudessa jokin täysin perustava keskiluokkaisen naiseuden bassokuvio.

Sulkeutuvaa elämänvaihetta elävät (varsinkin vanhemmat miehet) taas ovat löytäneet vieraan tuntuisesta porukasta sen ylijäämäväestön, joka ratkaisee Linkolan dilemmana kuvattavissa olevan protestanttisen teologian ongelman: jos jotkut meistä ovat selvästikin juuri tällä hetkellä turhia varallisuuden paisuttamisen kannalta - ketkä he ovat? Jos en vallan väärin muista, protestanttipappi Björn "Nalle" Wahlrooksin otti tähän asiaan huolestuneena kantaa sanoessaan, että osa ihmisistä tuo vain hiekkaa pankin lattialle.

Nyt siis olemme tilanteessa, jossa on valittava, ketkä meistä ovat amerikkalaistyylisen henkilökohtaisen onnen pursuittelun kannalta kaikista turhimpia purseita. Asiasta on tullut selvästikin sievä riita, johon minulla ei ole ihan oikeasti mitään kantaa. En ole hyväksynyt sitä myöhäisestä protestantismista urbaaniin uskonnolliseen liberalismiin siirtynyttä premissiä, että ihmiselämän mielekkyys mitataan toisten ihmisten elämän mielekkyydestä riippumattomalla tasolla.