idän ihmeitä

Pyörin tuossa vuodenvaihteessa parisen viikkoa Itä-Helsingissä, suunnilleen siellä sillanpääasemalla, mistä maailmanlopun pitäisi kai joidenkin tahojen mukaan hiipiä hiljakseen Suomeen.

Pari vuotta ihmisten ilmoilla Euroopassa viettäneenä vain yksi sana: autiomaa. Ei mitään muuta kuin autiomaa. Siellä ei ole ihmisiä käytännössä ensinkään, kevyen liikenteen väylät ikuisessa tihkusateessa kuin kiitoradat muualla. 

Ja olkoonkin, että segmentin kokoinen osa porukasta pukeutuu kuin Euroopan maalaisnaiset sata vuotta sitten tahi käyttää muita suhteelliseen psyykkiseen epäkypsyyteen viittaavia karnevaaliasusteita, niin nämä oudokotkin käyttäytyvät maailman mitassa kuin suomalaiset: ovat hiljaa ja väistyvät. Ovat sentään ehkä ihan pienen aavistuksen inhimillisempiä, seurailevat maailmaa silmäkulmastaan.

*

En siis tarkoita tätä minään poliittisena steitmenttinä sen puolesta, että menkööt kaikki minne tuuli vie. Minä vain sanon, että nopea maailmanloppu mistä tahansa syystä olisi liian lohdullinen loppuratkaisu suhteutettuna nykyisen vallitsevan idiotian määrään, enkä usko, että sellaista kannattaa kenenkään odottaa. Se, että yhteiskunnissa on käynnissä hallitsemattomia prosesseja, on ihan vain sen kuva, että kukaan ei kanna vastuuta aidosti muusta kuin omasta mukavuudestaan.