akilles ja sisärenkaan paikkaus

Akilleen kantapään myytti on tarkalleen tämän formalisoitavan ilmiön tarinamuoto: painetta ei voi ympäröidä ilman vuotokohtaa.
 Ajatusleikkinä: polkupyörän sisärenkaassa on moninkertainen paine ilmanpaineeseen verrattuna, monta baaria. Ensin siis pitää luoda yhtenäinen pussi, jonka voi sitten nimenomaan sen heikosta kohdasta käsin ahtaa täyteen. Toisin päin ei käy. Ei voi puhaltaa keuhkoistaan johonkin fyysisesti rajoittamattomaan kohtaan lisää ilmaan kuutiometriä kohti ja päällystää sitä sitten jollain tapetilla. Ilman rajaa paine liukenee. Mutta jos raja on oikeasti umpinainen, se rajaa vain saman mitä sen ympärilläkin on.

Kirjoittamisessakin huomaa tämän. Lukemattomia kertoja olen pidemmän tekstin päätöskappaleessa sanonut jotain päinvastoin kuin tarkoitin. Jonkun mielestä ehkä "freudilainen lipsahdus", minusta se on venttiili. Kuvatakseen maailmaa hyvin tekstissä on oltava aivan järkyttävä paine. Siksi siinä pitää olla venttiili. Mitä lähempänä ollaan tekstin "juurisäveltä", jota kohti pomppiva melodia pyrkii palaamaan, sitä lähempänä ollaan paradoksia, verbaliikan Schrödingerin kattia.

Seuraako tästä suorastaan: ilman jonkin käsitteen virhekäyttöä - kaksoiskäyttöä - ei voi muodostaa lausetta? Kauniimmin: ilman ristiriitaa ei ole tarinaa? Vähän tämmöinen gödeliläinen homma: mielekäs lause edellyttänee ainakin yhtä komponenttia, jonka merkitys ei juonnu täysin siitä merkitysjärjestelmästä, jota käytetään. Ilman huumoria ei ole tarkkuuttakaan, edes sitä tarkkuutta, joka ihmiselle on ylipäänsä mahdollinen.

15.7.2018