treffeillä ylä- ja alakerrassa

Tekisi mieli sanoa, etten ole koskaan ollut yksilläkään treffeillä kenenkään kanssa, en ihmisen tai eläimen, mutta se olisi valhetta. Kerran nimittäin maakuntamatkalla vasten tapojani erikseen soittelin kauniiksi ja siihen piirteeseen erinomaisesti sointuvalla tavalla hyvin hankalaluontoiseksi tuntemalleni savolaisneidolle, ja pyysin hänet hyväksi havaitsemaamme baariin.

Pieneksi yllätyksekseni tyttö tuntui suorastaan ilahtuvan. Niinpä pian istuimme juottolan yläkerrassa juttelemassa niitä näitä työn ja opintojen tyyppisistä jonninjoutavuuksista, "treffeille" käsittääkseni hyvinkin ominaiseen molempia vaivaannuttavaan tyyliin. Jos YLE olisi pyytänyt tähän tapaamiseen paikalle arvioivan tyylikonsultin, hän olisi nähnyt ylläni - oli ollut pitkä työpäivä lumenkolaajaana - mustan puseron, mohkuranmalliset turvakengät sekä läppätaskuiset työhousut, joiden taskussa oli koko senhetkinen maallinen omaisuuteni, viisi pilkku kolme euroa, jotka mainiosti riittivät psykofyysistä kokonaistilannettani edistävään oluttuoppiin.

Tunnelma oli sanalla sanoen hölmö. Emme tavoittaneet toisiamme senkään vertaa kuin aiemmissa tilanteissa, joissa olimme kohdanneet sattumalta. Oli siis vaihdettava kerrosta ja otettava toiset tuopit. Neito tarjosi, mikä toi tilanteeseen miellyttävän kumouksellisen tuulahdeksensa. Alakerrassa puhe siirtyi maailman mittakaavan moraalisiin teemoihin, jotka olivat tämänkin nuoren neidon aiherankingissa korkealla ja jotka lähentävät ihmisiä sitä paitsi paremmin kuin kaiken maailman lähellä olevat asiat, joista tulee helposti riitaa.

"Olen itse asiassa sinut ilmastonmuutoksen kanssa", totesin. Käteni olikin Karjala-tuopin ympärillä valmiina siltä varalta, että valtameret nousisivat sijoiltaan nopeammin kuin arvaisimmekaan. "Minulla on vahva ja miehekäs olo, kun kulutan. Hiilijalanjälki on mun tapa tehdä taidetta." "Siis hetkinen", tyttö koetti keskeyttää, mutta näytti tyrmistyneeltä oikeastaan vain siinä määrin kuin nuoren naisen välttämättä kuuluu, ja sen verran kuin tietty skandaalinrakkaus antoi myöten.

"En oikein tiedä noista köyhien maiden tyypeistäkään, että mitä niistä ajatella. Rupusakkia, jos minulta kysytään", selvitin analyyttisimmalla ilmeelläni. "Ne ei oikeastaan vaan osaa sortaa meitä, se on pohjimmiltaan semmoista puhtaan teknistä huonoutta." "Et sä voi olla tosissas", seuralaiseni mietti kaikkeenvarautuneen ambivalentti ilme kasvoillaan. "Oot sä joku kokoomuslainen?" "Mun mielestä talouskasvu on vakava ja tärkeä asia, kaikista tärkein", ehdin juuri sanoa ennen kuin ilmeeni alkoi väistämättä vääntyä paljastavan muikeaksi.

Ilta jatkui vapautuneissa merkeissä. Saimme pöytään lisää seuraa ja tuoppeja, ja loimme yhteisiä muistoja, joiden varassa taisimme myöhemmin kerran suudellakin. Asiassahan oli tietty logiikkansa: huumori on eräänlainen aggression hallittu versio, tapa todistaa, että kulmahampaat on olemassa, mutta hallinnassa. 

Vielä myöhemmin, vuosia myöhemmin, vaikutti kuin tytön maailmanparannushankkeissaan sun muualla kokemat disilluusiot tai muut väärin suuntautuneet kuperkeikat olisivat sytyttäneet hänen kytevän miesvihansa ilmiliekkeihin. Itse jatkoin matkaa alakerran tunnelmista aina kellariin saakka.

19.7.2018