Joogamesta mainostaa itseään jonkun gurun mietteellä, että mielen ja kehon joustavuus liittyvät kiinteästi toisiinsa. Minustakin tuntuu, että noissa on jonkinlainen kääntäen verrannollisuus.

enemmistö syrjäytyy ja menettää otteen

Olimme työnjohtaja X.Y:n kanssa läheiset jo lapsina, ja sitten varhaisnuorina, kun hän kokeili siipiään liigajoukkueen junioriporukassa jääkiekkomaalivahtina. Hän asui suuressa omakotitalossa kaupungin laidalla, niin, että matka keskustaan oli vielä hyvin lyhyt, mutta tietty kepuraja oli jo ylitetty - klassinen totuus siitä, että vähemmistöläinen vääntyy aina omaperäiseksi aatesisällön mahdollisesta banaliteetista huolimatta, päti tässäkin. Niinpä kaveri rakensi itselleen suojatkin kellarissa keräilykorteista mallia katsoen - tuo stuntti on eräs käsittämättömimmistä taidonnäytteistä, mitä olen elämässäni nähnyt kenenkään tekevän.

Taidonnäyte oli myös se, kun työnjohtahja X.Y joskus viitisentoista vuotta myöhemmin, seuraavana lamakaunna, toi lavallisen kolmanneslitraisia koffeja keskelle masentunutta työttömyysarkeani ja ilmoitti muina miehinä, että seuraavana päivänä olisi lumenpudotusta. Skandinaavisen mallin nykytodellisuus on tämä: ainoa tuttuni edes viitteellisesti omistavan Suomen puolella lyhensi työttömyyttä puolella.

*

Kirmailimme jollain liikunnan tunnilla koleassa harjoitushallissa. Osalla porukasta oli jääkiekkotaustaa, sen mukaiset Bauerin ja Kohon sun muun turnajaisritarin vehkeet. Minulla taisi olla samat kirpparilta hankitut tsekkiläiset luistimet, jotka olivat olleet jokunen vuosi aiemmin ylikokoiset ja herättäneet yhdessä jäällä esittämieni edesottamusten kanssa melkoista halveksivaa hilpeyttä, ja joiden olemuksesta kertokoon se, että edes google ei näytä tuntevan koko merkkiä.

X.Y oli sen sijaan pitkälti itsetehdyistä varusteistaan huolimatta erinomainen maalivahti, vaikka meitä yhdistikin eräänlainen jatkuva švejkiläinen jekkuilu: maalin katolla molarilla oli tuttipullo ja pottakypärään ommeltu rapakontakaisten maalivahtien petototeemeja pilkkaava pehmonallen karvapeite korvineen. Jossain vaiheessa polvisuojuksissa oli sisäpuolella leopardikuosi. Yhtä kaikki, maalin tekeminen nuorelle työnjohtajan alulle oli hyvin vaikeaa.

Myös opettaja innostui maalivahdin osaamisesta, ja pian rivi poikia sai yrittää vuoron perään ritilänsä takaa outoja ja infantiileja rivouksia huutelevan maskottimiehen ohittamista keskiympyrästä vauhtia hakien. Liigatasollakin heiluneet epäonnistuivat toinen toisensa jälkeen. X.Y tuli vikkelästi vastaan, peitti, sohaisi ikävästi mailalla, tarjosi toista nurkkaa ja venyi sinne sittenkin helposti. Pojat alkoivat jänistää taikka korottaa panoksia, moni sotkeutui omaan vauhtiinsa käytännössä jo menomatkalla.

Meikäkään ei tässä vaiheessa enää ollut pelkkä jäällä konttaaja, mutta edellä mainittuihin taitureihin nähden toki näyttävän huono. Niinpä kukaan ei oikeastaan edes katsonut minua kohti, kun valuin kaukalopallomailoineni empivästi punaista palloa saatellen kohti luisteluvauhtini valossa kaukaiselta tuntunutta häkkiä, ja tuikkasin sitten silmittömän kierouden puuskassa pallon äkkinäisellä liikkeellä vastaan tulleen X.Y:n yli. "Voi pahvi!", taisi kuulua kommentti, kun maalivahti ällistyen tajusi rosopintaisen pienen kuulan tippuneen vääjäämättömästi taakseen ja lipuvan maaliviivan yli.

*

"Kokonainen kierros menty, eikä kukaan onnistunut maalinteossa. On se ihme jätkä tuo maalivahti!", opettaja konstateerasi kaukalon laidalta. Toinen kierros jatkui samoissa merkeissä. Jälleen toinen toistaan näyttävämpiä yrityksiä kilpistyi sankarin itsetehtyihin suojiin tai sinkoili pettymyksen aiheuttaen maalin yli ja ohi. Jossakin vaiheessa uskaltauduin itsekin inahtamaan, etten ollut vielä päässyt yrittämään, ja minun annettiin taas häiritä vauhdikasta menoa hetkisen. Ketään ei erityisesti tainnut kiinnostaa, kun valuin jäykässä varovaisessa asennossa maalille ja tein jalkapallosta lainatun painopisteen siirron palloon koskematta. Maalivahti reagoi, ja siirsin pallon heiveröisellä mutta suvereenilla tökkäisyllä hänen jalkojensa välistä maaliin. Taisin tätä suorastaan itseni yllättänyttä kaksoisonnistumista jo vähän ääneen fiilistelläkin.

"Kaksi kierrosta menty, eikä kukaan ole edelleenkään onnistunut maalinteossa", opettaja julisti kaikkien selvästi nähtävillä olevaa totuutta kuin saarnastuolista. "Se on yllättävän vaikeaa tehdä maalia rankkaristakaan, jos on hyvä maalivahti." Kolmannella kierroksella sitten joku taitoniekka tai kaksi taisi onnistua verkon heilauttamisessa, kun taas itse yritin jotain täysin banaalia, missä onnistuminen olisi vaatinut objektiivista osaamista, jota minulla ei ollut.

Työnjohtaja X.Y muistelee noita aikoja edelleen usein kaihoisasti kaljabaareissa. Sensaatiomaisia huomionhakujaan ja ärsyttävyyksiään sarjapeleissä asti, ja luokan poikien yhteishenkeä, kuinka altavastaajina kerran voitimme 1-0 ainoan maalintekopaikkamme hyödyntäen, ja hän torjui kaiken.

Sellainen tyhmänovela perustyyppi. Ei tajua mitään siitä, mitä vehkeilemällä menettää.

Antiikin ruumiinnesteet = nykyajan "välittäjäaineet".

kansalaissodasta

Joskus varhaisteininä tapahtui tämä, koulun liikunnan tunnilla. Jotakin mitä lie koordinaatioharjoitusta varten oli laitettu rivi tötsiä tartanille. Kuljeskelin ajatuksissani keskellä spektaakkelia, johon osallistuin hieman vastahakoisesti. Muistan, että minulla oli noihin aikoihin niin voimakas symmetriapakkomielle, että pidin päällä aina kahta paitaa, siis myös pitkähihaista, sisäliikunnassakin. Ulospäin esitetyn symmetrian alta olin alkanut sisältä taipumaan voimakkaasti vasemmalle. "Vasen kohtalo" tarkoittaa muuten unkariksi epäonnea ja yleistä kurjuutta. Toisaalta vasenkätisenä minulla oli epäonnessa kotikenttäetu.

Jollakin hetkellä, kun tunnilla ei ollut mitään äkšöniä käynnissä, potkaisin mitään pahaa tarkoittamatta yhden tötsän kumoon. Olin kulkenut ajatuksissani koko tilanteesta kauas pois, ja tarvitsin jalan heilautusta - ja ehkä myös edessäni näkyvän rivin geometrista kumoutumista - oikeastaan sisäisten mielenliikkeideni jatkeena, mieleni paisuntasäiliönä. En välittänyt vähääkään, aikoivatko minusta muutaman metrin sivussa seuraavaa harjoitusta virittävät ihmiset käyttää samaa tötsäriviä vai eivät.

*

Samalla luokalla, tai siis ne olivat oppiaineittain vaihtelevia ryhmiä muistaakseni jo tuolloin, oli myös muuan poika, joka oli alkanut selkeästi tavoitella uskottavan aikuisen miehen habitusta. Kaupunkimme oli hänen mielestään "punainen". Luulen näin jälkeenpäin, että tuo viriämä oli vahvasti homoeroottinen. Tarkemmin kaappihomoeroottinen. Ei voi riittävästi painottaa, kuinka henkisesti tukahtunut ilmapiiri keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa tuolloin oli, ja miten vahvasti yleinen näivetys koversi itse kunkin sisintä.

Itse olin aika pienikokoinen, ilmiemotionaalinen ja vahvasti taipuvainen tekemään asioita omalla, usein oudoksutulla tavallani, joten tuo reippaammanpuoleinen henkilö oli nimenomaan tuossa elämänvaiheessa - konflikti oli siis tilapäinen - ihan vartavasten valinnut minut räsynukeksi, jota hän saattoi järjestyksen kaipuun puuskissaan riepotella. Väliin toiminta taisi olla nykyisin lässysilmin aika hurjankin näköistä.

Poliisiystäväni silmissä olin varmaan kutakuinkin se, mitä Haisuli edustaa Muumilaaksossa, plus lisäahdistusta tuova olemukseen nähden asymmetrinen sivistystaso. Koska olin niin materiaalisesti kuin käytännön pelin tasollakin ulalla Kauniit ja rohkeat -sarjaan kulminoituvista sosiaalisista signaalijärjestelmistä, jokainen hetki, jolloin en ollut jossain asiassa myös objektiivisesti huono, tuntui olevan pieni uhka järjestykselle. Näitä hetkiä itse asiassa riitti, ja minä olin rehellisesti sanottuna oppinut kierosti nauttimaan tästä jatkuvasta nettiä edeltävän trollauksen mahdollisuudesta.

*

Tötsän kaatuminen oli pavlovilainen signaali: ystäväni - hänen toiveammattinsa taisi olla poliisi - ryntäsi paikalle niin että sireenit vain puuttuivat. Tällä kertaa hän oli saanut päähänsä pakottaa minut sijoittamaan tötsän takaisin omalle paikalleen. Nyt kuitenkin tunsin, että omassa sielussani tuli jokin raja vastaan: lähdin juoksemaan täysiä karkuun, ja aistin, kuinka elimistössäni virisi jonkinlainen hormonivaste. Aavistin, että tässä tilanteessa kaikki kissalle (felis catus) maailmassamme suodut taistelukeinot olisivat osaltani käytössä tarpeen vaatiessa.

Jos nyt kaikenlaisten jekkujeni tai niinä koettujen ilmenemisten jälkeen olin tottunut pitäämään jotenkin "loogisena" ja kohtalonomaisena, että joku janttelaisen järjestyksen konkretisoitunut koura rituaalisesti pahoinpitelee minua, niin taasen "vahingossa", todellisuuteen nähden piirretyn ja orastavasti psykoottisen viivan takana tekemistäni rikkeistä en halunnut kantaa vastuuta. Päin vastoin: tunsin, että sieluni oli olemassa tuolla hetkellä ainoastaan juuri tuossa todellisuudesta irtoamisen modaliteetissa, ja että jos tuokin vietäisiin minulta, mitään ei jäisi jäljelle. Toistelin, että "ei sillä ole velvollisuutta suoristaa tötsää, joka sen kumoaa, vaan sillä, jota asia häiritsee". Koin tämän omaperäisen oikeuskäsityksen viipaleen tuolloin suoranaisena oivalluksena.

Vikkelyyttäni hyväksi käyttäen juoksentelin ympäri hallia karkuun koiramaisesti minua jahdannutta virkaintoilijaa. Liikunnan tunti oli osaltani toistaiseksi loppunut - tai siis tavallaan tietysti juuri alkanut. Jääkäri yritti jopa jäyhästä miesideaalistaan hieman tinkien opettajalle kanteluakin - tässä oli vaarana, ettei opettajalla ollut mitään mahdollisuutta nähdä siihen transsendenttiin maailmaan, jota itsetuntoni rippeillä puolustin. "Kaadoitko sä oikeasti sen tötsän?" Minulla ei vielä olisi ollut valmiina aristoteelis-kantilaista terminologiaa kuvailemaan tapahtuneen tosiolemusta.

Tötsä suoristettiin lopulta noin seitsemän minuutin, minut noin seitsemän vuoden kuluttua.

juutalaisuuden roolista euroopassa

Tähän pieni selitys. Harvaan asutuilla maillaan toisen maailmansodan jälkeen pamauksella urbanisoituneet pohjoiseurooppalaiset, varsinkaan suomalaiset, eivät havaitakseni kunnolla ymmärrä antisemitismin meemiä. Siis että se voi idässä vaikuttaa, vaikka juutalaisia ei enää ole eksplisiittisenä ryhmänä miltei olemassakaan. 
 Kyseessä on jo feodalismin aikana itänyt, ja oikeastaan ehkä vahvimmin juuri tuolloin vaikuttanut kaikenlaista sporadisuutta (hajaorganisaatiota) ja nomadiutta kohtaan tunnettava viljelijöiden - ja sittemmin pikkuporvareiden - valikoimaton perusinho.

Tunteessa yhdistyy yhtältää asettuneeseen ja normipaineeseen syvälle uponneeseen elämänmuotoon liittyvä omien siipien katkomisesta tunnettava peruskatkeruus, eli kokemus, että jokin "konttoriorganisaatio" - huom. asian toisintuminen nykyisissä salaliittoteorioissa - pelaa pingistä oman pään yläpuolella, ja toisaalta ajaton tuntemus, että paljon vaeltavat viis veisaavat paikallisesta moraalista ja "tuovat tauteja" - tunne on siis ollut aikanaan sekaisin sosiaalipsykologista/biologista ja vainoharhaista perua, sekaisin "luonnollista" hylkimistä ja toisaalta sen piikkiin laitettavia alemmuuskomplekseja ja syntipukkiefektejä. Pikkuporvarillisessa, jo muutoinkin suhteellisen liikkuvassa modernissa maailmassa tietenkin jälkimmäiset motiivit painottuivat aivan äärimmilleen.

"Juutalainen" tarkoittaa Keski-Euroopan korrektiutta edeltävän ajan diskursseissa laajimmillaan mitä tahansa poikkeavuutta tai poikkeavuuden leväperäistä sallimista, arveluttavaa avarakatseisuutta tai oikeastaan vaikka syrjäänvetäytyvyyttä. Se on oikeastaan kippistelyn vastakohta, ei esimerkiksi kristinuskon. Kokonaiset olemisen tavat ja jopa ammattikunnat on perinteisesti koettu "juutalaisina". Kun Vladimir "suomensyöjä" Žirinovskilta kysyttiin 90-luvulla, miten hän voi olla samaan aikaan antisemitisti ja puoliksi juutalainen, hän kuittasi, ettei hän ollut suinkaan juutalainen, vaan "äidin puolelta venäläinen ja isän puolelta journalisti".

maallistuminen

Yksinäisintä maailmassa on lähteä viimeisenä jalkapallojoukkueen pukuhuoneesta ja löytää joukkueelle ostamastaan kaljakorista avaamaton tölkki hallin terassin kaiteelta. Baltiassa oli tapana, että joukkueen jäsenillä oli syntymäpäiviä omantunnon mukainen määrä vuodessa. Yksi tölkki annettiin vahtimestarille parempien vuorojen toivossa. Oluen avulla perheenisätkin saivat paremmin unta myöhään illalla järjestettyjen treenien jälkeen.

Sillä aikaa, kun paketoin yhden tällaisen kerran jälkeen pukuhuoneessa jämäoluita reppuun, porukka oli lähtenyt alta pois kuin jotain luonnontuhoa karkuun - ja se on tavallaan ymmärrettävää: eihän voitu olla varmoja, olinko kenties juutalainen, kommunisti tai homo. Matkatkin kuljin pyörällä, ja muuta epäilyttävää.

*

Tuolla samalla terassilla kuitenkin tapahtui myös eräänä iltana lopullinen maallistumiseni. En tarkoita nyt mitään kirkkokuntauskovaisuutta, vaan aikamme nimetöntä valtauskontoa, liberaali-individualismia, josta olin väistämättä imenyt nuorena aikuisena paljon elementtejä.

Kävi nimittäin niin, että eräs voimahahmo joukkueessamme kyseli, miksi kummassa olen aina niin surullisen näköinen ja vaitonainen. Koetin sössöttää jotain, että minulla lienee jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö. Muistan, kuinka jätkä katsoi minua kaljahuppelissa tupakka kourassaan hehkuen ja silmät ilkeästi säihkyen - se oli sotilasperheen vesa, tietääkseni kiihkeästi oikeistokonservatiivinen kaappihomo. "En usko, että mitään psihologiaa oikeasti on." Sanan "psihologia" kohdalla halveksinta oli kouriintuntuvaa, vähän kuin hänet olisi lausumishetkellä pakotettu nielemään jotain hapanta.
 Tunsin jotenkin outoa dissonanssia: osa minusta ajatteli, että "vitun idari, ite oot kävelevä psykotyyppi, tuommoinen lakeuksien painija" - osa taas, että "filosofi, joka näyttää tien Wittgensteinin tarkoittamasta kärpäslasista".
 Luulen muuten nykyään oikeasti, että ihmisen sielu/mieli on tavallaan hänen "osallisuutensa maailmaan", joka ikään kuin ilmenee hänen kehossaan. Selkärangassa, suolistossa, missä vain. Näin päin se on. Ei meillä ole mitään yksilöpsyykettä ikään kuin kehomme sisällä vankina. Henkinen on aina täysin sosiaalista. 

*

Muun muassa edellä esiin tulevista syistä olen aina varuillani tällaisten muotisanallistusten kanssa kuin että "meissä kaikissa on hyvää ja pahaa". Tarkemmin sanottuna varmaan meissä kaikissa on tietty kallellaanolo ilmentää sen mukaisia heijastumia ja reaktioita, miten meitä on elämämme ratkaisevimmissa käänteissä kohdeltu, sekä millaisten tarinallisten origojen varassa kulloinkin uskomme pysyvämme toimintakykyisinä. 
 Hyvän ja pahan hahmotus elämänkohtaloiden ulkopuolisina abstraktioina on vähän vaarallista touhua.

Se, mikä näyttäytyy aineenvaihdunnan perusteella rajatun ihmisyksilön psyykkeenä, lienee tavallaan jonkinlainen poikkileikkaus niistä siteistä, joilla ihminen on kulloinkin sitoutunut relevanttiin sosiaaliyhteisöönsä. Se kuva on vähän kuin siivutetun makkaran esiintulevat säikeet.