Pikainen hajahuomio: ihmistyyppi, joka ei pidä esim. "karkeasta" kielenkäytöstä tai huumorista, luultavasti helposti lavastaa tuollaisten heittojen sisällön tajuntansa kankaalle todella suoraan.
Kun taas tässä mielessä "huumorintajuisempi" saattaa itse asiassa suojautua sillä, että hahmottaa tietyn heiton tai mielikuvan älyttömyyden itse asiassa enemmänkin kielenkäytön paradigmassa, eikä - vaikka näyttää toisen luonnetyypin vinkkelistä olevan joko hyvin karkea tai täysin estottoman ja suvereenin, "liian" huumorintajuinen - itse asiassa huvitukaan samasta asiasta kuin mistä toinen luonne vastaavassa tilanteessa ahdistuisi, vaan jostain muusta, esimerkiksi omaperäisestä kielenkäytöstä, jopa röyhkeydestä todellisuuden rajoittuneisuutta kohtaan.
Tämä tätä iänikuista hakemistani, miten toisiaan ymmärtämättömät asenneilmapiirit muodostuvat. Luullakseni esimerkiksi nykyisessä dualismissa "liberaalilla"/korrektilla "neurootikkotyypillä" on eri kohdasta piuhat poikki akselilla kieli-mielikuvitus-maailma kuin konservatiivisella luonnetyypillä.
"Konservatiivi" ei tajua tätä kielen puskurivaikutusta, eli että mitä sanotaan, sitä ei ole pakko saman tien kuvitella, vaan asiaa voi makustella esimerkiksi sanottuna sanottujen joukossa. "Liberaali", jos nyt saan käyttää tätä valottavaa dualismia härskistä yleistäen, taas näyttää hahmottavan kielen ja mielikuvituksen suhteen paremmin - jopa niin hyvin, että todellisuus pyrkii kuviosta katoamaan - mutta ei näytä ymmärtävän, että sitä mitä kuvitellaan tai sanotaan, ei olisi aina pakko suhtauttaa reaalitodellisuuteen.
Periaatteessa poliittinen agitoitavuus lähtenee ihmisessä jostain näillä main - on ihmisiä, jotka ovat tyytymättömiä maailmaan, kun se ei suostu lunastamaan mielikuvituksen lupauksia, ja ihmisiä, jotka ovat tyytymättömiä itse kielestä tihkuvaan julkiseen mielikuvitukseen, joka ei suostu jättämään maailman kamaluutta silleen.
16.8.2018
torstai 16. elokuuta 2018
lauantai 11. elokuuta 2018
Netti on eräänlainen kudelma typeriä heittoja, jotka puuroutuvat informaatioputkiston kaarrekohdissa megaluokan banaliteeteiksi.
Jo se, että vaaditaan jotain oman nimen käyttöä, on ainakin perinteisen kristillisen etiikan vastaista: hyvät teot kuuluu tehdä salaa. Siinä mielessä omalla nimellä heitetty "vastuullinen" kommentti ei voi ainakaan olla hyvä teko. Jotain muuta se on, ja mitä, sitä juuri tässä ihmettelen. Liekö jotain sen tyyppistä kuin koiran kuseminen tolppaan.
Jos olisi rajattomasti aikaa, voisi vuodattaa lahjattomien niskaan tämän aiheen tiimoilta oikein kunnon tulikivenkatkuisen vihapuheen. Ottaisi esille kaikki konformististen hölmöjen itsesuitsuttavat maneerit, kuten pönäyttää samaa mieltä ollessaan tekstin alle lyhyesti "kiitos" tai vastineensa aluksi "hyvä kirjoitus".
Kaikesta päätellen nettiin kirjoittavien ihmisten päässä on jokin torvisoittokunnan pauhe, jonka saattelemana he narahtavat ilmoille oman psykotyyppinsä mukaiset latteudet tasaisin väliajoin kuin eläkeläisrouva kastelee parvekkeen kukat.
Oikeastaanhan porukka on kautta linjan aika uskonnollista: julkisuuden henkilöt ja erilaiset tituleeratut ovat kuin jumalia, joihin nähden pitää kansalaisen käydä itsensä linjaamassa kunkin uuden skandaalinpahasen tiimoilta.
"Mikä näitä vaivaa" tuntuu usein ainoalta relevantilta kysymykseltä. Itse asiassa aion palata aiheeseen kesän työvyöryn jälkeen, kirjoitan esseen "halusta politiikassa", ja nimenomaan sillä eetoksella, että halu politiikassa lähtee jostain eroksen ja intimiteetin väliin lyödystä kuilusta. Mutta se vaatii kokonaisen työpäivän, eli siis todelliselle työnteolle siunattavan vapaapäivän ansiotyöstä. Siihen asti kuulemiin.
11.8.2018
Jo se, että vaaditaan jotain oman nimen käyttöä, on ainakin perinteisen kristillisen etiikan vastaista: hyvät teot kuuluu tehdä salaa. Siinä mielessä omalla nimellä heitetty "vastuullinen" kommentti ei voi ainakaan olla hyvä teko. Jotain muuta se on, ja mitä, sitä juuri tässä ihmettelen. Liekö jotain sen tyyppistä kuin koiran kuseminen tolppaan.
Jos olisi rajattomasti aikaa, voisi vuodattaa lahjattomien niskaan tämän aiheen tiimoilta oikein kunnon tulikivenkatkuisen vihapuheen. Ottaisi esille kaikki konformististen hölmöjen itsesuitsuttavat maneerit, kuten pönäyttää samaa mieltä ollessaan tekstin alle lyhyesti "kiitos" tai vastineensa aluksi "hyvä kirjoitus".
Kaikesta päätellen nettiin kirjoittavien ihmisten päässä on jokin torvisoittokunnan pauhe, jonka saattelemana he narahtavat ilmoille oman psykotyyppinsä mukaiset latteudet tasaisin väliajoin kuin eläkeläisrouva kastelee parvekkeen kukat.
Oikeastaanhan porukka on kautta linjan aika uskonnollista: julkisuuden henkilöt ja erilaiset tituleeratut ovat kuin jumalia, joihin nähden pitää kansalaisen käydä itsensä linjaamassa kunkin uuden skandaalinpahasen tiimoilta.
"Mikä näitä vaivaa" tuntuu usein ainoalta relevantilta kysymykseltä. Itse asiassa aion palata aiheeseen kesän työvyöryn jälkeen, kirjoitan esseen "halusta politiikassa", ja nimenomaan sillä eetoksella, että halu politiikassa lähtee jostain eroksen ja intimiteetin väliin lyödystä kuilusta. Mutta se vaatii kokonaisen työpäivän, eli siis todelliselle työnteolle siunattavan vapaapäivän ansiotyöstä. Siihen asti kuulemiin.
11.8.2018
torstai 9. elokuuta 2018
minulle ja rakkaalleni tekisi muistinmenetys hyvää.
me nukumme jonkinlaisella pelilaudalla purjeettomasti:
jalat ovat sanoja, ja pää sattuman tiellä.
me nukumme, aivan kuin emme tietäisi:
tämän kaiken takana täytyy olla meri.
salakuljetuksen hetki on täällä:
ihollani kuljetan
kimmeltäviä tanssinpisaroita,
olen ulkonaliikkumiskielto ajalle.
minulle ja muistinmenetykselleni tekisi rakkaus hyvää.
rakkaus, tuo seikkailu
kuvitteellisessa hiljaisuudessa
verenkierron nopeuden
yllättävä ja tarkoitukseton kasvu,
johon herätään yöllä
salakuljetuksen hetki on täällä.
sateesta päätellen taivas on puhuva meri
helmikuuta 2005
*
Kun vielä runouden tyyppisiä häikäilemättömyyksiä kyseenalaisessa nuoruudessani harrastin,
metodini oli tehdä säkeitä, jotka muistaisin mahdollisimman pitkään.
Se oli sekä poljentoa että sisältöä koskeva laatustandardi. Lopetin koko touhun tähän, mutta
olen toisaalta muistanut tämän rimpsun nyt jo jotain 13 vuotta. Arvelen, että tässä on pari
heittoa alkuperäisestä - mutta suurempi ongelma on esimerkiksi, että "verenkierron nopeus"
oli valju kompromissi: tarkoitus oli puhua jostain värimäisemmästä, veren haalenemisesta
kirkkaaksi, valkoiseksi tai keltaiseksi, tai jotain yhtä hämärää, muttei se mahtunut tuohon.
me nukumme jonkinlaisella pelilaudalla purjeettomasti:
jalat ovat sanoja, ja pää sattuman tiellä.
me nukumme, aivan kuin emme tietäisi:
tämän kaiken takana täytyy olla meri.
salakuljetuksen hetki on täällä:
ihollani kuljetan
kimmeltäviä tanssinpisaroita,
olen ulkonaliikkumiskielto ajalle.
minulle ja muistinmenetykselleni tekisi rakkaus hyvää.
rakkaus, tuo seikkailu
kuvitteellisessa hiljaisuudessa
verenkierron nopeuden
yllättävä ja tarkoitukseton kasvu,
johon herätään yöllä
salakuljetuksen hetki on täällä.
sateesta päätellen taivas on puhuva meri
helmikuuta 2005
*
Kun vielä runouden tyyppisiä häikäilemättömyyksiä kyseenalaisessa nuoruudessani harrastin,
metodini oli tehdä säkeitä, jotka muistaisin mahdollisimman pitkään.
Se oli sekä poljentoa että sisältöä koskeva laatustandardi. Lopetin koko touhun tähän, mutta
olen toisaalta muistanut tämän rimpsun nyt jo jotain 13 vuotta. Arvelen, että tässä on pari
heittoa alkuperäisestä - mutta suurempi ongelma on esimerkiksi, että "verenkierron nopeus"
oli valju kompromissi: tarkoitus oli puhua jostain värimäisemmästä, veren haalenemisesta
kirkkaaksi, valkoiseksi tai keltaiseksi, tai jotain yhtä hämärää, muttei se mahtunut tuohon.
torstai 19. heinäkuuta 2018
treffeillä ylä- ja alakerrassa
Tekisi mieli sanoa, etten ole koskaan ollut yksilläkään treffeillä kenenkään kanssa, en ihmisen tai eläimen, mutta se olisi valhetta. Kerran nimittäin maakuntamatkalla vasten tapojani erikseen soittelin kauniiksi ja siihen piirteeseen erinomaisesti sointuvalla tavalla hyvin hankalaluontoiseksi tuntemalleni savolaisneidolle, ja pyysin hänet hyväksi havaitsemaamme baariin.
Pieneksi yllätyksekseni tyttö tuntui suorastaan ilahtuvan. Niinpä pian istuimme juottolan yläkerrassa juttelemassa niitä näitä työn ja opintojen tyyppisistä jonninjoutavuuksista, "treffeille" käsittääkseni hyvinkin ominaiseen molempia vaivaannuttavaan tyyliin. Jos YLE olisi pyytänyt tähän tapaamiseen paikalle arvioivan tyylikonsultin, hän olisi nähnyt ylläni - oli ollut pitkä työpäivä lumenkolaajaana - mustan puseron, mohkuranmalliset turvakengät sekä läppätaskuiset työhousut, joiden taskussa oli koko senhetkinen maallinen omaisuuteni, viisi pilkku kolme euroa, jotka mainiosti riittivät psykofyysistä kokonaistilannettani edistävään oluttuoppiin.
Tunnelma oli sanalla sanoen hölmö. Emme tavoittaneet toisiamme senkään vertaa kuin aiemmissa tilanteissa, joissa olimme kohdanneet sattumalta. Oli siis vaihdettava kerrosta ja otettava toiset tuopit. Neito tarjosi, mikä toi tilanteeseen miellyttävän kumouksellisen tuulahdeksensa. Alakerrassa puhe siirtyi maailman mittakaavan moraalisiin teemoihin, jotka olivat tämänkin nuoren neidon aiherankingissa korkealla ja jotka lähentävät ihmisiä sitä paitsi paremmin kuin kaiken maailman lähellä olevat asiat, joista tulee helposti riitaa.
"Olen itse asiassa sinut ilmastonmuutoksen kanssa", totesin. Käteni olikin Karjala-tuopin ympärillä valmiina siltä varalta, että valtameret nousisivat sijoiltaan nopeammin kuin arvaisimmekaan. "Minulla on vahva ja miehekäs olo, kun kulutan. Hiilijalanjälki on mun tapa tehdä taidetta." "Siis hetkinen", tyttö koetti keskeyttää, mutta näytti tyrmistyneeltä oikeastaan vain siinä määrin kuin nuoren naisen välttämättä kuuluu, ja sen verran kuin tietty skandaalinrakkaus antoi myöten.
"En oikein tiedä noista köyhien maiden tyypeistäkään, että mitä niistä ajatella. Rupusakkia, jos minulta kysytään", selvitin analyyttisimmalla ilmeelläni. "Ne ei oikeastaan vaan osaa sortaa meitä, se on pohjimmiltaan semmoista puhtaan teknistä huonoutta." "Et sä voi olla tosissas", seuralaiseni mietti kaikkeenvarautuneen ambivalentti ilme kasvoillaan. "Oot sä joku kokoomuslainen?" "Mun mielestä talouskasvu on vakava ja tärkeä asia, kaikista tärkein", ehdin juuri sanoa ennen kuin ilmeeni alkoi väistämättä vääntyä paljastavan muikeaksi.
Ilta jatkui vapautuneissa merkeissä. Saimme pöytään lisää seuraa ja tuoppeja, ja loimme yhteisiä muistoja, joiden varassa taisimme myöhemmin kerran suudellakin. Asiassahan oli tietty logiikkansa: huumori on eräänlainen aggression hallittu versio, tapa todistaa, että kulmahampaat on olemassa, mutta hallinnassa.
Vielä myöhemmin, vuosia myöhemmin, vaikutti kuin tytön maailmanparannushankkeissaan sun muualla kokemat disilluusiot tai muut väärin suuntautuneet kuperkeikat olisivat sytyttäneet hänen kytevän miesvihansa ilmiliekkeihin. Itse jatkoin matkaa alakerran tunnelmista aina kellariin saakka.
19.7.2018
Tekisi mieli sanoa, etten ole koskaan ollut yksilläkään treffeillä kenenkään kanssa, en ihmisen tai eläimen, mutta se olisi valhetta. Kerran nimittäin maakuntamatkalla vasten tapojani erikseen soittelin kauniiksi ja siihen piirteeseen erinomaisesti sointuvalla tavalla hyvin hankalaluontoiseksi tuntemalleni savolaisneidolle, ja pyysin hänet hyväksi havaitsemaamme baariin.
Pieneksi yllätyksekseni tyttö tuntui suorastaan ilahtuvan. Niinpä pian istuimme juottolan yläkerrassa juttelemassa niitä näitä työn ja opintojen tyyppisistä jonninjoutavuuksista, "treffeille" käsittääkseni hyvinkin ominaiseen molempia vaivaannuttavaan tyyliin. Jos YLE olisi pyytänyt tähän tapaamiseen paikalle arvioivan tyylikonsultin, hän olisi nähnyt ylläni - oli ollut pitkä työpäivä lumenkolaajaana - mustan puseron, mohkuranmalliset turvakengät sekä läppätaskuiset työhousut, joiden taskussa oli koko senhetkinen maallinen omaisuuteni, viisi pilkku kolme euroa, jotka mainiosti riittivät psykofyysistä kokonaistilannettani edistävään oluttuoppiin.
Tunnelma oli sanalla sanoen hölmö. Emme tavoittaneet toisiamme senkään vertaa kuin aiemmissa tilanteissa, joissa olimme kohdanneet sattumalta. Oli siis vaihdettava kerrosta ja otettava toiset tuopit. Neito tarjosi, mikä toi tilanteeseen miellyttävän kumouksellisen tuulahdeksensa. Alakerrassa puhe siirtyi maailman mittakaavan moraalisiin teemoihin, jotka olivat tämänkin nuoren neidon aiherankingissa korkealla ja jotka lähentävät ihmisiä sitä paitsi paremmin kuin kaiken maailman lähellä olevat asiat, joista tulee helposti riitaa.
"Olen itse asiassa sinut ilmastonmuutoksen kanssa", totesin. Käteni olikin Karjala-tuopin ympärillä valmiina siltä varalta, että valtameret nousisivat sijoiltaan nopeammin kuin arvaisimmekaan. "Minulla on vahva ja miehekäs olo, kun kulutan. Hiilijalanjälki on mun tapa tehdä taidetta." "Siis hetkinen", tyttö koetti keskeyttää, mutta näytti tyrmistyneeltä oikeastaan vain siinä määrin kuin nuoren naisen välttämättä kuuluu, ja sen verran kuin tietty skandaalinrakkaus antoi myöten.
"En oikein tiedä noista köyhien maiden tyypeistäkään, että mitä niistä ajatella. Rupusakkia, jos minulta kysytään", selvitin analyyttisimmalla ilmeelläni. "Ne ei oikeastaan vaan osaa sortaa meitä, se on pohjimmiltaan semmoista puhtaan teknistä huonoutta." "Et sä voi olla tosissas", seuralaiseni mietti kaikkeenvarautuneen ambivalentti ilme kasvoillaan. "Oot sä joku kokoomuslainen?" "Mun mielestä talouskasvu on vakava ja tärkeä asia, kaikista tärkein", ehdin juuri sanoa ennen kuin ilmeeni alkoi väistämättä vääntyä paljastavan muikeaksi.
Ilta jatkui vapautuneissa merkeissä. Saimme pöytään lisää seuraa ja tuoppeja, ja loimme yhteisiä muistoja, joiden varassa taisimme myöhemmin kerran suudellakin. Asiassahan oli tietty logiikkansa: huumori on eräänlainen aggression hallittu versio, tapa todistaa, että kulmahampaat on olemassa, mutta hallinnassa.
Vielä myöhemmin, vuosia myöhemmin, vaikutti kuin tytön maailmanparannushankkeissaan sun muualla kokemat disilluusiot tai muut väärin suuntautuneet kuperkeikat olisivat sytyttäneet hänen kytevän miesvihansa ilmiliekkeihin. Itse jatkoin matkaa alakerran tunnelmista aina kellariin saakka.
19.7.2018
keskiviikko 18. heinäkuuta 2018
Epänerot on semmoisia jotka katsoo asioita määritelmien valossa.¹
Elävät oman alitajuntansa lähetystaajuuksia häiritsevissä sosiaalisissa kuplissa, hengen lähiöissä.
Eivät kunnioita omaa hulluuttaan.
25.4.2014
¹) Nimenomaan näin: yleistämistä, leimoja ja ennakkoluuloja pelätään ja ne tuomitaan juuri siksi,
ettei osata mennä oikeasti niiden taakse. Siksi ne yritetään ikään kuin häivyttää, liudentaa samassa
tasossa, a posteriori; taistellaan omassa alitajunnassa muodostuvia luokituksia vastaan. Tämän
yhtenä heijastuksena nykyideologiassa on jatkuva taistelu siitä, mikä on minkäkin asian "oikea"
nimi tai sisältö. Ideologia tuntuu myös kulminoituvan jatkuvasti sellaisiin käsitteisiin, jotka ovat
periaatteessa sen kanssa eri paria.
Elävät oman alitajuntansa lähetystaajuuksia häiritsevissä sosiaalisissa kuplissa, hengen lähiöissä.
Eivät kunnioita omaa hulluuttaan.
25.4.2014
¹) Nimenomaan näin: yleistämistä, leimoja ja ennakkoluuloja pelätään ja ne tuomitaan juuri siksi,
ettei osata mennä oikeasti niiden taakse. Siksi ne yritetään ikään kuin häivyttää, liudentaa samassa
tasossa, a posteriori; taistellaan omassa alitajunnassa muodostuvia luokituksia vastaan. Tämän
yhtenä heijastuksena nykyideologiassa on jatkuva taistelu siitä, mikä on minkäkin asian "oikea"
nimi tai sisältö. Ideologia tuntuu myös kulminoituvan jatkuvasti sellaisiin käsitteisiin, jotka ovat
periaatteessa sen kanssa eri paria.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)