taloushegemonian kampittamattomuus moraalisen epäonnistumisemme oireena

Ideologisen kapitalismin (ei erotuksena "kommunismista" vaan markkinataloudesta) pakotettu salailukulttuuri - esimerkiksi ei-julkisen sopimisen oikeus on siinä aivan olennainen osa feodalistisen perinteen jatkumona - tekee sen, etteivät ihmiset tyypillisesti ollenkaan hahmota tosiasiallisia rahan liikkeitä arkielämässään. Asennehan voi olla esimerkiksi vaikka kuinka kansallismielinen/protektionistinen, mutta harva sen sijaan juo esimerkiksi Suomessa tuotettua kahvia, tai Suomen tessin mukaisesti tuotettua kahvia. Suurimmalle osalle ei tulisi mieleenkään vaatia pankiltaan sen omaa toimintaa koskevia tiliotteita. Ihminen itse on yhteiskuntansa jäsenyyden ikuinen anoja.¹

Esimerkit nyt valaisemassa sitä, kuinka subjektiivisen tuottavuusmielteen logiikka läpäisee nykyään kaiken, myös itse kansallisvaltiot. Tavallisten länkkäreiden kohtaamat rahasummat palkoista hintoihin sisältävät sisäänleivottuina kaikenlaisten historiallisen eriarvoisuuksien lasteja, ja tämän päällä yksittäisten markkinapelureiden panos on lopulta moraalisessa mielessä jonkinlainen jäävuoren huippu kaikenmaailman hyvällä omallatunnolla pikkusijoituksia tekevien tavisten massaan verrattuna.

Oikeasti olennaisia kysymyksiä nykyisessä tajunnantilassa ovat esimerkiksi sellaiset, miksi ihmisten moraalinen voima ei riitä vaikka talouden informaatioalustan haltuunottoon (esimerkiksi facebook on vähän sama kuin joku kolonisaation aikana olisi julistanut meret omakseen ja verotusoikeuteensa kuuluvaksi jossain toimistossa istuen, ja kaikki olisivat sitten "uskoneet" sen kuin paavin bullan); taikka toisena kysymyksenä, miksi ihmiset eivät pysty perustamaan vaikka suurimmille ja tuotannosta irtautuneimmille yhtiöille tahallista luottotappiota tuottavia osuuskuntia.

Vastaus taitaa olla, että emme ole missään olennaisissa kysymyksissä enää me-subjekteja. Siksi emme ikään kuin jaksa ahdistua riittävästi epäoikeudenmukaisuudesta, ja koemme alitajuisesti, että saamme, mitä ansaitsemme. Samalla ainoaksi sisäryhmän puolustukseksi määräytyy kitkerä räksytys - riidan perusaihe, eli se, kuka lopulta kuuluu lukea omaan tiukasti ymmärrettyyn moraaliyhteisöön ja ketä ei, on lähes ajaton.² (Kansallisvaltiossa on tietenkin periaatteessa tiettyä "luonnollisuutta", mutta ongelmallisen siitä tekee kuitenkin se, että oikeastaan jokaisen uskottavan kansallisvaltion varsinainen taloudellinen alaluokka on viimeistään "palveluyhteiskuntien" kauden myötä sijainnut sen itsensä ulkopuolella, toisissa maissa.)

Jos taas jotain moraalista voimaa haastaa liberalismin uskonnollistuminen rationaaliselta pohjalta olisi olemassa, silloin esimerkiksi perusturvan voisi lypsää systeemistä ulos jonkinlaisena "osakkuutena" ilman että sitä joutuisi edes leimaamaan vasemmistolaiseksi hankkeeksi. Vanhanmallisen perusturvan ongelma tästä - kieltämättä utopistisesti maalailemastani - näkökulmasta on sen *pienuus* ostovoimassa mitattuna. Eli se on oikeastaan tulonsiirto takaisin niille, joilla jo on, ei markkinoita alhaalta muovaava voima. Samoin kapitalismin neuvostohenkinen suljettuus takaa sen, etteivät ihmiset voi selkeästi nähdä, millaisia prosesseja he ostohetkillään oikeasti kannattavat. Kuitissa ei lue, kuinka monta suomalaista työpaikkaa jokin sinivalkoiseksi brändätty korporaatio on milläkin mittapuulla tuhonnut tai aikeissa tuhota.³

Koetan tässä vain tehdä plastiseksi uskonnollisen liberalismin horroksen syvyyttä, ja samalla asettaa myös nuivuuden oireena oireiden joukkoon.

¹) Kerran kauan sitten liftausreissulla pysähdyin katselemaan mottoritierampilla ollutta liikennemerkkiä, 
jossa ei ollut mitään muuta kuin yliviivattu ihminen.

²) Aukeaa paradoksiensa kautta: jos vaikka nyt keski-ikäiset miehet olisivat oikeasti huolissaan vieraiden 
sopeutumisesta, he nimenomaan kannustaisivat yhteisönsä naisia suhteisiin näiden kanssa; 
todellisuudessahan jo heiton kaikinpuoleisesta absurdiudesta näkyy, että vieraat ovat enemmäkin 
jonkinlainen länsimaiden oman seksuaalisen ja muun, yleisemmänkin uusepäonnistuneisuuden 
aallonharjalla lipuva kiistakapula. Kerran eräs ystäväni kertoi tilanteesta, jossa ajallemme tyypillisessä 
"kaksoismielenosoituksessa" joku aidan toisella puolella ollut oikeistolainen oli kuulemma huutanut jossain 
vaiheessa sanat "naisrauhaa, vitun huora".

³) Omistava taho on todennäköisesti jokin mihinkään maahan sitoutumaton holding-yhtiö, joka mittaa
 jatkuvasti, kuinka kauas emämaasta - eli yrityksen kasvun alkuedellytykset luoneesta maasta - eri 
prosessit on vielä kannattavaa ulkoistaa. Työsuhteen oheiskulut ja riskit pyritään maksattamaan 
tyypillisesti pakkoyrittäjien ketjuilla. Esimerkiksi itse olin töissä edesmenneellä Valtion 
Tietokonekeskuksella Liettuassa suunnilleen Suomen sosiaaliturvan suuruisella palkalla.

liberté, egalité, banalité

Talouskeskustelua voisi tervehdyttää - sen lisäksi, että tunnustettaisiin, ettei taloutta ole ontologisesti olemassa¹ - ihan jo se, että rahaa tarkasteltaisiin realistisesti palkintona esimerkillisestä keskinkertaisuudesta, ei suinkaan palkintona esimerkillisestä suoriutumisesta.

Rahalla maksaminenhan tarkoittaa kielelle käännettynä jotakin semmoista, että "tunnustan, ettei haluni ole yksilöllinen". (Sen lisäksi, että kaikki kauppaan romahtaminen on tietenkin aina sen tunnustamista, ettei tilanteessa ole mitään luovuutta, eli emergenssiä, jolle ei vielä ole mittapuuta.) Tästä voikin johtaa kaksi lisälakia: a) rahan kerääminen tarkoittaa, että tuntee jonkinlaista jatkuvaa halua olla entistäkin vähemmän yksilöllinen; b) onnistuminen rahan itseisarvoisessa keräämisessä tarkoittaa vielä tämän lisäksi, että ihminen on myöskin kykenevä tarjoamaan toisille jotakin poikkeuksellisen banaalia.

Taloudellinen eriarvoisuus muodostuu - sen tärkeimmän syyn lisäksi, että se on todella monella tasolla historiallisten jatkumojen tulosta - pitkälti siitä, että lopulta vain harvassa ihmisessä (ja porukassa) esiintyy luonnostaan tuo edellisissä tarkoitettu eräänlainen "radikaali kaksoisbanaliteetti". Kun tämä asia on kerran selvitetty, voisimme edes pohtia realistisesti, haluammeko oikeasti antaa ehdottoman, joka elämänalueelle ulottuvan päätösvallan yhteisöissämme niiden kaikkein keskinkertaisimmille "yksilöille" - ja jos, niin miksi.

Huomautan vielä, ettei johtopäätös automaattisesti ole, että systeemi olisi tällä hetkellä yleiset (tekniset ym.) reunaehdot huomioiden kaikilla tasoilla huonoin ajateltavissa oleva. 

Yhtäältä on kyllä selviä merkkejä siitä, että nykymuotoinen kapitalismileikki alkaa toteutua enenevässä määrin itse todellisuuden kustannuksella - en viittaa tällä nyt edes demografisten ja ekologisten katastrofien suuruisiin kolossaaliongelmiin, vaan ihan vain siihen jatkuvaan pikkupräntillisten sopimusten saneltuun allekirjoitteluun kulminoituvaan, vastuun iänikuisen ulkoistamisen ja prosesseihin hukuttamisen maailmaan, jossa realiteetteja yritetään manageroida merkkamalla raksia ruutuun ja panemalla silmät kiinni. "Todennäköisesti tein työni. Neuvotelkaa vakuutusyhtiön kanssa, jos ei tunnu siltä."

Taas toisaalta on niin, että nykyisen narsismin vallitessa suoritettava taloudellinen tasaus saattaisi tehdä taloudellisella touhuamisella rumuuttaan ja tyhmyyttään kompensoivien tavisten - varsinkin tavisäijien - elämästä lopullisesti täysin sietämätöntä. Tästäkin on jo selviä oireita näkyvissä.

Kysymys kuuluukin, mistä tempaista jokin vastavoima orastavalle mimeettiselle singulariteetille.

¹) Filosofian laitokselta tulleen, talouden sosiaalisen ontologian piirissä olemassaolevaksi tunnustavan 
palautteen perusteella totean seuraavaa:  tarkoitan tässä nyt lähinnä kysymystä siitä, onko olemassa 
"taloutta", joka ei olisi todellisuuteen otetun näkökulman siksi värjäämää. Ihminen, joka haluaa 
rikastua, tai vaikka hakeutua sorrettuuden uhripositioon, näkee esimerkiksi niin kutsutun "työn" helposti 
taloutena, vaikka sen voisi aivan hyvin nähdä myös jo lähtökohtaisesti sadomasokistisena rituaalina,
esimerkiksi ikkunanpesun toispuoleisena aerobicina, jonka pitkän aikavälin tarkoitus on aiheuttaa niska- ja 
hartiakipua. (Kiiltävien pintojen luontihan, esimerkiksi juuri kiinteistönhuolloksi naamioituna, on itse asiassa 
erittäin hyvä esimerkki "arvon" illusorisuudesta ja sukulaisuudesta seksuaalisiin patoutumiin.)

titanic

Aikalaiskuvauksia Titanicin törmäämisestä jäävuoreen: "kuin jättiläisen sormet olisivat raapineet aluksen kylkeä", "ääni oli kuin tuhansia pieniä lasipalloja olisi päästetty irti kannella".

Nykyään: "Yhtäkkiä kuulu vaan ihan kauhee pamaus."

valtaliberalismin sadonarsistiset perustukset

Vaihteeksi varsinaista lahjattomuustutkimusta.

"Häirinnän" vastustaminen on tosiaan¹ jotenkin ideologis-uskonnollistuvan liberalismin ydin, ja tekopyhä sellainen.

Tuo linkin takainen kirjoitus on nyt jo ajallisesti järkyttävän kaukainen, sen on täytynyt olla tuolloin vielä peruskansalaisen näkökulmasta maksimissaan jokin häiritsevä kuriositeetti. Kuitenkin siinä on jäätävän osuvia kohtia, ja nuo osoitetut ongelmat valtaideologiassa ovatkin sittemmin aika näyttävästi täyttyneet niin kutsutulla "populismilla".

Lainausmerkit tuossa populismi-sanassa voi olla tai olla olematta; "populismi" on samaan aikaan oikeasti - olen katsellut menoa ruohonjuuritasollakin ja konservatiivien blogeissa - usein, uskaltaisinko todeta, aavistuksen tyhmänläntien tai ainakin hyvin kapeakatseisten ihmisten voimautumismaneeristo, mutta toisaalta taas selvästikin jokin oikeutettu vastahyökkäys vallan suitsuttamiin periatteisiin samastuvia ihmisiä ja heidän puheenparsiaan vastaan. Ehkä kärjistetysti voisi sanoa, että siinä missä postmoderni - taloudelle alisteisen politiikan ajan - oikeistolainen on jatkuvine julkisen sektorin koosta vollotuksineen yksinkertaisesti hieman tyhmä, niin punavihreä hyve-idealisti on tavallaan "paha" - abstraktin moraalisen kentän omija, siitä "toisia" pois työntävä. Tätä elaboroin vielä alla. 

Joka tapauksessa, kaikkein ideologisimmissa liberalisteissa - jotka eivät sisältäpäin koe kannattavansa aatteita vaan ihan vaan niin kutsuttua "arvopohjaa" tai pahimmassa tapauksessa "tervettä järkeä", tuota oivalluskyvyttömien iätöntä linnaketta - eli sanotaan vaikka keskiluokkaisissa ydinperheissä kasvaneissa sopeutujaihmisissä - löytyy kumpiakin piirteitä: harhaisen jälkijättöistä ja renkimäistä työfetisismiä, taas toisaalta uhripositioihin samastumista - tai ainakin sen taktista näyttelyä - "kivoissa" kysymyksissä ja löysää, todellisuudesta irronnutta "sivistyneisyyden", esimerkiksi korrektiuden vaatimusta. Splitti yhteisötasolla on selvästi jollain lailla seksuaalipsykologinen: ideologian täysimääräinen kannatus edellyttää yksilöltä seksuaalisen suosittuuden kokemusta, kauna sen sijaan hajoaa yhteisötasolla kahtia uros- ja naarastyyppiseksi. "Julkinen sektori" vainon kohteena on esimerkiksi feminiininen faktori, eli "julkinen sektori on liian suuri" on vuosituhansien mitassa eräänlainen klassinen anaalityypin "nainen hiljaa seurakunnassa" -meemi. Taas toisaalta "mokutus" on repäisty yksiavioisuusperversion historian mitassa neurootikkotyypille omasta "kiusaamisarsenaalista". Tosiaan, tästäkin lisää alla.

*

Itse tuo "häiritsemättömyyden" meemi on siitä kummallinen, että siinä ikään kuin yritetään "kastroida", tehdä persoonattomaksi se valta, jolle ollaan kuitenkin toisaalta täysin palkein itse alistuttu. Zombieliberalistinen narratiivi on usein jokin sellainen, että jonkun öykkärin se-ja-se teko oli "viimeinen pisara", ja sankari (yleensä sankaritar) sitten jossain vaiheessa viimein pistää tuulemaan, nousee kuin raikas tuuli kevätauringossa. Mutta tuosta kertomuksesta puuttuu yleensä se, että ne aiemmat "pisarat" ovat tyypillisesti tapahtuneet pelinomaisessa kontekstissa, katsetaloudellisissa kiristystilanteissa ja muissa väännöissä, joista ihmisten ylivoimainen enemmistö on karsittu pois jo ennen koko spektaakkelia. (Tietenkin tämä koskee lähinnä yläportaiden kuvioita, mutta niiden laskos jossain mielessä myös arkinen eroottinen näivetys on.) Liberalistille käsitteessä "tasa-arvo" ei ole oksymoroniominaisuutta - koska "arvo", joka todellisessa tasauksessa katoaisi, määräytyy tässä suhteessa yhtälöstä tietoisella tasolla pois pyyhittyyn "roskajoukkoon", ja tasaus tapahtuu sisäpiirissä, ikään kuin niiden kesken joilla on ylipäätään "tietty taso". "Taso" on ihan klassisesti muun muassa juuri vulgäärin elämöinnin puutetta, kykyä pitää yllä kulissia, häivyttää se "liha", mitä systeemi syö jatkuvan turhan kilpailun (myös emotionaalisella tasolla), finanssikasinon voittojenkotiutusjaksoina toimivien lamojen ynnä muun muodossa. Nykymuodossaan "tasa-arvossa" - myös esim. etnis-kulttuuristen ryhmien välisen "tasa-arvon" vaatimisessa - kyseessä on antropologisesti nähden papiston käsite, ei yhteiskunnan.

En rehellisesti sanoen tiedä, miksi jotkut tuntuvat oikeasti kuvittelevan, että seksuaalisuuden nuuduttamiseen ja "ylhäältä kiertämiseen" pohjautuva valta olisi jotenkin "puhtaampaa" tai terveempää sen jälkeen kun ilmiön näkyvä - esimerkiksi biologista sukupuolieroa valottava - tahko on lakaistu maton alle. Ideologisen liberalismin teennäinen impotentokratian ihanne ja vallan klikkiytymisen mekanismihan on kuitenkin lopulta käytössä myös siinä, millä tavoin kaiken maailman "johtajien" tyyppinen roskajoukko nostelee omia palkkojaan samaan aikaan kun kokonaisen sukupolven peruskokemus työelämästä alkaa olla rikkaimmissakin maissa pikku hiljaa suorastaan kehitysmaatyylinen prekaarius. Tuossakin kuviossa posse tavallaan ulosmittaa sen tunteen, että "kaikki on oikein mitä ei pystytä estämään", "minulla on oikeus tehdä toiselle mitä vain koska kolmas haluaisi kuitenkin olla paikallani" ja näin pois päin - mutta toisin kuin seksuaalisista "väärinkäytöksistä", tästä niin kutsutun "talouden" ilmitasoltaan "kastroidusta" epädialogisuudesta ei pystytä nostamaan siveellistä haloota - myöhäis- tai postkristillisissä käsityksissä/myyteissä naisten, lasten (ja eläinten) automaattisesta uhriudesta ja mentaalihygieenisestä tarpeesta "siivota" maailmaa noilta osin valtaideologia nivoutuu jopa omiin vastustajiinsa. 

Ottamatta nyt kantaa onko ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos minkä suuruinen ja mitä sille pitäisi tai realistisesti voisi nykysäädöin tehdä, tämän kirjoituksen perspektiivistähän "ilmaston" kattokäsitteen alle alkavat pakkautua nuo edellä mainitut söpöyden alalajit - luonto "abstraktina raiskauksen kohteena", "absoluuttisena neitona" ja toisaalta konkretiasta irti sätkivä, liberalismille tuiki tärkeä olemattomuuden periaate kohtaavat: syyllisyyttä voi lietsoa ilman että ketään pitäisi samalla vastuuttaa olemaan millään käytännön tavalla epäitsekäs suhteessa kehenkään vertaiseensa todellisuudessa.

*

Totalitarismi uhkaa muodostua nimenomaan nuiville ja lässyille yhteisesti ominaisten tekopyhyyksien varaan; nuo joukot eivät karkeimmillaan kohtaakaan tällä hetkellä enää juuri muussa kuin tarpeessa alistaa koko maailma tunnustukselliseen "talouteen". Punavihreä "ortoilu" (ortoreksia ja -leksia ja mikä vain vastaava, eli "oikeaoppinen" puhe, ruokavalio jne.) heijastaa ja matkii kapitalismia tuntein ja käsittein, nuivat sen sijaan - vaistoten universaaliin pärstäkertoimiin siirtymiseen liittyvän pelistä putoamisen vaaran - tyypillisesti haluavat pitää globaalin kilpailun haittamekanismit mahdollisimman konkreettisina. Ero piilee siis käytännön instansseissa - pääperiaatteet, kuten yksilön ja omaisuuden (ml. oma kroppa "omaisuutena") sidos tärkeimpänä inhimillisenä relaationa, ovat samat.

Kääntöpuolella sitten vasemmisto on juuri tuon ideologisesti vaaditun steriiliyden ja suoranaisen munattomuuden vuoksi hampaaton etenemään siilipuolustuksesta mihinkään käytännössä - ja toisaalta nuivat tukevat skitsosti globaalilla tasolla niitä rakenteita, joiden lokaali ilmenemä - väestöpaineiden purku, kulttuurikoheesion hajoaminen jne. - ei sitten heille kelpaakaan. Ehkä näin käy, koska lopulta taloudellisesti kaikki haluavat nimenomaan "lääppiä" toisaan: sijoittaa, omistaa, kilpailuttaa, käyttää hyväksi - mitä vain vastaavaa "niitseläistä" tai "makkiavelliläistä" toisen ihmisen houkuttelua irti yhteisönsä moraalisesta kentästä saalistustarkoituksessa. Kapitalismin ja markkinatalouden eroista kaikkein suurin koskee nimenomaan läpinäkyvyyden vaatimusta, joka esiintyy vain jälkimmäisessä.

Mahdollisesti todellinen perusmotiivi vinon - (instituutio)valtaan kytkeytyvän - seksuaalisuuden ilmenemien vainoamiselle onkin siinä, ettei koko pyramidia kannatteleva passiivinen, irvikuvallisesti "siveä" ja rakkaudeton "arkivinous" tulisi kunnolla näkyviin, vaan sadonarsistista kulttuuria voisi ylläpitää hyvällä omallatunnolla - niin länsimaiden eli maailman porvarisluokan sisällä kuin globaaleissa rakenteissakin.
"Suvaittuja" käytetään näköjään tässä pelissä jonkinlaisina elävinä kilpinä, jotenkin niin, että hyväksymällä periaatteessa kaikkea sellaista minkä kanssa ei oleta kumminkaan joutuvansa vaativaan kanssakäymiseen käytännössä, voi lunastaa sen, ettei kanssakäymiseen viitsi ruveta myöskään ilmivertaistensa kanssa, vaan on koko ajan valmiina painamaan muita ihmisiä alas.

Eräänlainen samanaikainen intomielinen alistuminen vallalle - katsetaloudelliselle hegemonialle, ylhäältäpäin katsomisen näkökulmalle - ja toisaalta närkästyminen tämän vallan "kasvoista", lihallisesta ulottuvuudesta on uskonnollistyyppisen liberalismin perus-perus.

¹) kohdassa "politics of jouissance"

meditaatio tahdista

Moni kokee maailman "nopeutuneen", vaikka oikeasti enemmän on hätäilyä, turhia tekoja, jotka eivät osu maaliinsa. Rytmitajuton nopeus, esimerkiksi etuilu, hidastaa maailmaa: tilanteen ulkopuoliselle näkyvä informaatiorakenne menee lommolle. Ei voi tietää, mihin kannattaa astua.

Auttamaan pysähtyminen vastaavassa mielessä saattaa hyvinkin nopeuttaa maailmaa. Hidas teko jättää pelivaraa objektiiviselle tahdin muodostumiselle. Kulttuurisella tasolla käypänä eleenä kaikenlainen yhteistyö säästää myös muun muassa varmisteluun ja korjailuun hukattavaa aikaa ja energiaa. Ihmiset voivat tehdä suoraan maailmasuhteestaan kumpuavat välttämättömät virheensä rauhassa, eivätkä joudu vääntämään itseään ja aktiviteettejaan itselleen epäergonomiseen suuntaan.

(Tulin metropolin keskustan ruuhkaista kehätietä kotiin ja päädyin pyörällä hetkeksi "jonottamaan" eteeni viime tingassa kiihdyttäneen auton takana, joka olisi haluttu peruuttaa tämän nimenomaisen ohituksen jälkeen parkkiin ikään kuin "lävitseni" - oma flow-tilani katkesi kuin seinään, jouduin erikseen pysähtymään auton taakse ja katsomaan olan yli, että ketään ei tule takaa. Kuski oli ihan raivona. Hetken päästä näin edessäni toisen auton, jota sen kuski työnsi rattia samalla käännellen. Astuin nopeasti pyörän selästä ja työnsin auton juoksujalkaa lähimmän kulman taakse bulevardin kahvilaväen hämmästellessä.)

Odottaminen on eräänlainen tarpeen mitta, eikä ole tässä mielessä ihme, jos ja kun aikamme ihminen ei aina oikein tunnu tietävän, mitä haluaa.

nyky-suomen sanakirja: väärinkäsitys

V~:llä viitataan tilanteeseen, jossa tarkoitushakuisen pahantahtoinen tulkinta jostain tilanteesta tai ihmisestä ei ole yllättäen saanutkaan nostetta sosiaalisessa todellisuudessa, ja tulkitsija joutuu perääntymään.
 V~ on sukua fraasin "puolin ja toisin" käytölle tilanteessa, jossa lunta mustaksi väittävä sanoo väittelytilanteessa lunta valkoiseksi väittävälle, että "kritiikkiä tarvitaan puolin ja toisin". Kun todellisuuden tyyppisten vanhanaikaisten suureiden apriorisen kumoamisen vaatima tarkkaavaisuus on tilapäisesti pettänyt, voidaan jälkikäteen vedota v~:een.

keski-eurooppa on mielentila

Kivijalkapuotien ikkunoissa tänään nähtyä.

Teippaukset asiallisella fontilla:

"LEMMIKKIELÄINKAUPPA. Yöksi vapautamme myrkkykäärmeen."

*
Söherrys liitutaulussa:

"Maanantaista kaksi viikkoa lomalla. Aiomme nukkua pitkään ja hakeutua seksuaalisesti ahdistelluiksi. Kiitos ymmärtäväisyydestänne. Terveisin X." (X = naisen hellittelynimi)