meditaatio tahdista

Moni kokee maailman "nopeutuneen", vaikka oikeasti enemmän on hätäilyä, turhia tekoja, jotka eivät osu maaliinsa. Rytmitajuton nopeus, esimerkiksi etuilu, hidastaa maailmaa: tilanteen ulkopuoliselle näkyvä informaatiorakenne menee lommolle. Ei voi tietää, mihin kannattaa astua.

Auttamaan pysähtyminen vastaavassa mielessä saattaa hyvinkin nopeuttaa maailmaa. Hidas teko jättää pelivaraa objektiiviselle tahdin muodostumiselle. Kulttuurisella tasolla käypänä eleenä kaikenlainen yhteistyö säästää myös muun muassa varmisteluun ja korjailuun hukattavaa aikaa ja energiaa. Ihmiset voivat tehdä suoraan maailmasuhteestaan kumpuavat välttämättömät virheensä rauhassa, eivätkä joudu vääntämään itseään ja aktiviteettejaan itselleen epäergonomiseen suuntaan.

(Tulin metropolin keskustan ruuhkaista kehätietä kotiin ja päädyin pyörällä hetkeksi "jonottamaan" eteeni viime tingassa kiihdyttäneen auton takana, joka olisi haluttu peruuttaa tämän nimenomaisen ohituksen jälkeen parkkiin ikään kuin "lävitseni" - oma flow-tilani katkesi kuin seinään, jouduin erikseen pysähtymään auton taakse ja katsomaan olan yli, että ketään ei tule takaa. Kuski oli ihan raivona. Hetken päästä näin edessäni toisen auton, jota sen kuski työnsi rattia samalla käännellen. Astuin nopeasti pyörän selästä ja työnsin auton juoksujalkaa lähimmän kulman taakse bulevardin kahvilaväen hämmästellessä.)

Odottaminen on eräänlainen tarpeen mitta, eikä ole tässä mielessä ihme, jos ja kun aikamme ihminen ei aina oikein tunnu tietävän, mitä haluaa.