lypsäjät: alustava tutkielma taustaperversion (ja sen takana ja myötä uskontotyypin) muutoksesta

Kristillinen siveys (johon tässä blogissa viitataan - omana osanaan laajempaa kulttuurievoluution tuottamaa "oudon erotiikan" ilmiöstöä - paleoantropologisen spekulaation¹ lähtökohdista saakka johdetulla herkänkaunilla termillä 'yksiavioisuusperversio') perustui ennen muuta naisten hellimään ja/tai taktisena moralismiaseena käyttämään kuvaan seksin ja rakkauden tietystä erillisyydestä, siitä, että seksi on jokin rakkauden sisällöttömämpi tai nurjempi muoto. 

Ihminen saattoi siis tässä aviojärjestelmässä osoittaa "kypsyyttä" sotkemalla omat himonsa vaikka kuinka keskenkasvuisiinkin turvantarpeisiinsa, mustasukkaisuuksiinsa jne. Ehdottomina hyvinä puolina tässä sopassa olivat jopa lahjattomuustutkimuksellisesta näkökulmasta tietysti tietty tunteiden fokusointiin ja ainakin jonkinlaisen ennakoitavuuden luontiin kannustava yleisilmapiiri sekä tiivis ydinperhe pitkän lapsuuden mahdollistajana - sikäli kuin se lapsuus nyt sattui olemaan millään tavalla hauska ja/tai siinä saadut eväät mitenkään käyttökelpoisia yleisemmässä systeemissä, jonka tekopyhyys ja psykologinen ristiriitaisuus oli - tämähän on sanomattakin selvä - lievästi sanottuna aikamoinen.

Nykyinen "liberalistinen siveys" (vielä masentavampi perusasetelma, tietty yleinen sitoutumattomuuden ja osallistumattomuuden kultti) taasen perustuu siihen, että ihminen voi osoittaa "vahvuuttaan" ja arvoaan yhteiskunnassa suorastaan rakastamalla mahdollisimman vähän - eli olemalla hajottamatta tunteitaan erinäisiin "heikkojen tuotto-odotusten" hankkeisiin tai muihin todistettavia hyvinvointihyötyjä tuottamattomiin kohteisiin. 

Mainittu hyvinvoinnin todistaminen on erityisen tärkeää siksi, että taustakenttä on muuttunut "näkymätöntä lohduttajaa" (rakkautta, luojajumalaa) olettavasta suru-uskonnollisesta kentästä puhtaasti "vapauden" kentäksi, jossa kukoistus on omalla vastuulla, ja toisaalta myöskin seuraus omista "fiksuista valinnoista" - eli kenttä on armottomammin nähtynä itse asiassa ns. "mimeettinen". Se tarkoittaa, että yleisen hyvän käsitys muodostetaan olan yli vilkuilemalla, ja normaalein - "vähiten häiritsevä" - oletetaan asiassa kuin asiassa lähtökohtaisesti myös arvostelmallisesti kaikista parhaaksi. Yleistä mielipidettä kummempaa tuomaria ole - mutta se onkin sitten tuomari, jonka nuijintaa syntisen vaeltajan on kaikki syy pelätä.

Eli tavallaan matka ei vie enää "kypsymättömästä irstaudesta" kohti kypsää solidia perversiota (seksuaalisuuden sullomista perhemuottiin), vaan jotenkin toisin päin: ihminen (ennen muuta nainen) on alussa suoranainen turmeltumaton Äiti Maan jatke, joka kerää feisbuuk- ja insta-tykkäyksiä ja hupsuimmillaankin ehkä jotain "sokerirahoittajia". Hän edustaa synnynnäisesti - ilman vanhanaikaisten ihmisten joka suunnalta hyökkäävien himokkaiden kourien häirintää - jonkinlaista ideaalista kohdistumatonta (käytännössä narsistista) rakkautta, joka sekstaa - ainakin näkyvästi - maksimissaan ilmaston kanssa. (Maa - ilma : sinällään perustavia pakanauskontojen aineksia, tämä psykologia näkyy nykyään myös vastasyntyneille annettavissa luononmytologisissa nimissä.)

Äiti Maan helmasta sitten tapahtuu - elettäväkin on - "taantuma" lihallisuuteen, joka on selvästikin eräänlainen hyödyke, sellaisena suunnilleen eläinperäisen makkaran saastaisuustasoa - näiden elämän tärkeimpiä päämäriä edistämätön ja Pyhää Koskematonta lokaava luonne on tiedossa, mutta ne tuntuvat molemmat ihanalle krapulassa. Valinta mikä valinta, ja olennaistahan on, että valinta on "oma". Lihallisuuden ääripäässä odottaakin elämänhallitsija-yksilöä itse kuolema, tarkoin harkitun vakuutusskeeman pettäminen, palohälyttimen pattereiden loppuminen.

Tästä tavallaan piirtyy esiin, ettei nykyisen muodin outo eskapistinen regressio tuberkuloottisempiin aikoihin ole kai sittenkään mikään sattuma: eroottisen rakkauden ja ystävyyden välinen kuilu on yleisellä tasolla kasvanut jopa yksiavioisuusperversion myöhäisten aikojen vastaavaa suuremmaksi, uusviktoriaaniseksi. Eihän kukaan Hyvä Ihminen halua lyödä aitoa tunnetta lihaksi - se olisi sääli. Rakkautta on kannattavampaa lypsää.

¹) Jotain tällaisia arkisempiakin voi miettiä kuin naaraan ääntelehteminen yhdynnässä: biologisesti ajatellen 
viestin "rakastelen ainoan siihen kuviteltavissa olevan yksilön kanssa ainoassa mielekkäässä asennossa"
merkkiääneksi olisi saattanut valikoitua jokin muu kuin ns. palosireeni. Tämä nyt vain mittakaavan
esiin nostamiseksi: ihminen on kehittynyt omaksi lajikseen vuosimiljoonien (laskutavasta riippuen muutamasta 
n. tusinaan) aikana, kun taas varsinainen kulttuurihistoria käsittää tästä ajasta ehkä joitain promilleja.
 Jos turvakuplan ulkopuolella käväisy ei pelota, voi myös katsoa tämän haastattelunpätkän kymmensekuntisen 
kohdan 2.00-2.10. (Tuo on siis K18.)