paloslaisuus ja painin turhuus

Olen Kari Palosta muistuttavalla kannalla siinä, että jalkapallopelin voittaa se, joka pystyy useammin luomaan kontrolloidusti sekavan tilanteen. Peli on sarja kommunikatiivisia olosuhteita, ja sen perusyksikkö on eräänlainen tilapäisen pokeripöydän pystyttäminen. Järjestyksestä on saatava piirtymään ensin esiin eräänlainen suhteellinen kaaos, jonka saa jollain tärkeällä hetkellä nopeammin matriisiksi kuin vastustaja, jolla on tilanteeseen eri silmät. On hypittävä ulkoa näkemisen ja sisältä näkemisen välillä ja yritettävä vielä vähentää yhtälöstä oman hormonicocktailin muuntelun vinoutukset.

Yhtään en ihmettele, että Liettua on Euroopan huonoimpia jalkapallomaita, kun he urheilevat, törmäilevät ja huutavat siellä kentällä kuin keskiaikaiset turnajaisritarit. Samoinhan jalkapallon älyllistä ylivertaisuutta johonkin tennikseen tai shakkiin nähden ei pitäisi joutua tämän jälkeen enää selittämään.

21.4.2012, täydennyksin

Täysamatööripelissä tietysti tuo perusjäsennys on tyypillisesti liian hengetön - joko olematon tai 
liian tiukka; noiden vastakohtaisuus on lopulta täysin näennäinen - jotta järjestystä pääsisi kunnolla 
särkemään. Sama ongelmahan se on yhteiskunnassakin: järkeä voi käyttää kunnolla vasta 
moraalin kentässä. Esimerkiksi julkisen ja yksityisen sektorin tyyppisissä poissulkevaan 
ennakoitavuuteen tai lierouteen perustuvissa järjestelmissä nerous ei ole käytännössä mahdollista.
 Minulle mukaan joutuminen huonotasoiseen jalkapalloiluun on elämäni toistuvimpia painajaisiunia, 
heti tämän kirjoittamisen jälkeenkin iski hän.