rakkauden mekaniikkaa

Jos pohdimme rakkautta wittgensteinilaisittain - ja miksi emme pohtisi, sehän on hieno pohdinnan aihe - huomaamme, että jos pyytäisimme ihmisiä kuvaamaan, mistä rakkaudessa on kyse, saisimme todennäköisesti paljon helpommin asiaan liittyvien eleiden ja oireiden kuvauksia kuin minkäänlaista konkreettista tietoa tarkasteltavasta ilmiöstä.

Olen viime aikoina alkanut mm. omaelämäkerrallisista syistä epäillä, että jos rakkautta vain uskallettaisiin lähestyä reippaan robertmusililaisella antihysterialla, eli annettaisiin mahdollisuus sellaisillekin skenaarioille, että rakkaus muistuttaa itse asiassa lähinnä jonkinlaista korkeapaineputkistoa - siis jos rakkaus avattaisiin törkeästi kaikkien tarkasteltavaksi - huomattaisiin, että rakastaminen on oikeastaan hyvin lähellä muistamista.

En näe oikeastaan mitään syytä, miksei nykyinen "eteenpäin katsova" kulttuuri voisi vähentää maailman rakkausmassaa ihan objektiivisesti ja tuntuvasti, periaatteessa jopa mitattavasti. Aikanaan kristityn - siis kulttuurisessa mielessä - ja sitä kautta myös hänen viimein maallistuneen versionsa, ns. eurooppalaisen, peruskokemus oli ontuva kömpiminen pimeydestä valoon. Hyvinvointihakuinen liberaali-individualisti sen sijaan kömpii nollasta sataan. Miinusta ei enää ole. Siksi jälkimmäinen porukka jatkuvasti kuvaa itseään ja muita; heitä ei uhkaa kadotus vaan katoaminen.

Rakkaus lienee kysymyksenomainen asia, aikajännettä edellyttävä. Kysyy, onko se itse olemassa. Hetkessä eläville avautumaton.

31.8.2018