poliittisten dualismien asymmetrioista

Politiikkaa on aina kiusaus hahmottaa duaaliakseleiden varassa. Ihmekös tuo, kun koko homman idea on eri tavoin punnita juokkioiden voimaa.
 Tällöin tietysti törmää individualismin aikana aina siihen, että jokainen loukkaantuu yksinkertaistavista mallinnuksista, aivan kuin heitä olisi vaadittu löytämään paikkansa joko sieltä tai täältä - todellisuudessahan on päivänselvää, että kilpailevat mentaliteettimassat ovat kuin eräänlaisia mannerlaattoja, joiden reunoilta putoaa jatkuvasti porukkaa yksilöllisyyden hyiseen mereen, ja jonne myös sieltä yksilöllisyyden hyisestä merestä porukkaa jatkuvasti kapuaa.

Tyypillisesti kahtiajaoissa törmää myös siihen ilmiöön, että se, mikä menee kielen ja kaikkinaisten eleilmenemien tasolla hyvin kahtia, ei mene lopulta niinkään hyvin kahtia itse todellisuudessa. Kliseisin mahdollinen, tehokkaimmin asiaa valaiseva esimerkki: miksi toinen sotienvälinen totalitarismi - alkeellisillakin maamerkeillä sellaiseksi helposti tunnistettava - jäi vuosikymmeniksi eloon, ja sai pitkän aikaa jopa varauksellista hyväksyntää? En esitä kysymystä syyllistävässä mielessä, kuten alta kai ilmenee.

Ensinnäkin on nähdäkseni tunnustettava tietty altavastaaja- ja yltävastaajamentaliteetin välinen kategorinen ero. Altavastaajat ovat eksplisiittisesti hyppäämässä tuntemattomaan, kun taas yltävastaajat yrittävät saada altavastaajat uskomaan, että ihan hyvähän se on teillekin, että olette meille alisteisia. Tämä poliittisen väännön perusasetelma tuntuu pintakuohujen alta unohtuvan helposti. 

Asiasta ei tietenkään mitenkään seuraa mitään altavastaajien ja altavastaajamielisten suoran oikeassaolon tyyppistä, mutta kylläkin se epätasapaino, että toiset haluaisivat syystä tai kolmannesta vastapuolensa asemaan, toiset tyypillisesti eivät. Älyllinen argumentaatio ei ole niin makuasia kuin hegemonia hahmottaa: jotkin altavastaajamentaliteetin aseet ja otteet voi nähdä tietenkin syystä inhottavina ja järjettöminä, mutta edelleen pitäisi muistaa kysyä, miten vastapuoli lopulta ajattelisi vastaavaan paineen kokemukseen ajettuna. 

Tämä koskee historiallisessa mielessä aivan erityisesti ennen toisen maailmansodan (Yhdysvalloissa New Dealin) jälkeisen sosiaalidemokratian syntyä vallinneita omaisuuseroja. Niitä vastaan nousseet eivät suunnanneet tietenkään tahallaan kohti stalinismin tyyppistä lopputulemaa, vaan lähinnä pois järjestyksestä, joka oli heille nöyryyttävä ja kelvoton, selkeä puutostila intuitiivisesti mahdolliseksi havaittuun nähden.

Toinen tärkeä kysymys: pystyykö poliittinen prosessi ikinä mitenkään haastamaan tai mallintamaan oikeasti merkitsevää hegemoniaa? Kun nuija lyö ylhäältä alas, kaikki on selvää: nuijan heilahduksen kannattaja tyypillisesti hyötyy nuijan heilahduksesta sekä konkreettisesti että psyykkisesti, nähdessään oman koetun, ihanteellisen (tämä on tärkeää!) prinsiippinsä vahvistuvan myös ulkomaailmassa ja voittavan. Mahdollinen sisäinen piipittävyys ja piiloperverssi halu nähdä oman todellisen prinsiippinsä alistuvan omalle tavoitellulle prinsiipilleen jää tavallaan piiloon, sikäli kuin valta voittaa kapinan.

Sen sijaan kun nuija heilahtaa tavallaan - ainakin paperilla - alhaalta ylös, kuten vaikka gulagin tapauksessa, kapinahengen, siis sinä liikkeelle lähteneen prosessin kannattajien tai ainakin asiaa sietävien psyykenrakenne on heti mielenkiintoisempi. Jos oletetaan, että massojen tasolla kapinamielisyydessä oli sentään jotain aitoa - miksi ihmeessä ei olisi ollut - seurauksena on tietty välitön skitsofrenia. Miksi maanpäällisen paratiisin tavoittelu tuo maan päälle huomattavasti enemmän helvettiä muistuttavan rakenteen? Asiahan vertautuu myös nykyhetkeen: "korrektiuden" opit ja vastaavat pyyhkivät pöytää vihollisillaan, joita ne myös etsivät innosta pinkeänä.

Luultavasti altavastaajamentaliteettiin kuuluu juuri asetelman alkuperäisen epäoikeudenmukaisuuden vuoksi lähtökohtainen tragedia: valtaansoveltumattomuus. Valtaan hegemoniaa hidastavan "neurootikkoporukan" piiristä lipsahtaa jollain logiikalla aina ne, jotka haluavat itse asiassa vahvistaa ulkomaailman kapinamieltä korostaakseen omia "kukkoja" piirteitään. Kun katsoo vaikka nuoren Stalinin kuvaa, ei voi olla huomaamatta, kuinka feminiini hahmo oli kyseessä.

Tätä kautta tietyllä tavalla palataan totalitarismien ja seksuaalisen tukahtuneisuuden yhtymäkohtiin. Jollain lailla totalitaristiset rakenteet halkaisevat yhteisöjä kahtia siten, että toiselle puolelle jää porukka, joka haluaa absorboitua siihen, mitä haluaa itsessäänkin vahvistaa, toiselle taas porukka, joka haluaa vahvistaa ikään kuin "kierosti" juuri ulkomaailmassa jotakin vastakkaista kuin mihin itse haluaisi absorboitua paremmin - eli syvempään, politiikalta piiloon jäävään hegemoniaan.

Tämä yllä oleva on samalla lyhyt esitys siitä, miksi olen kokenut tärkeäksi seksuaalijärjestelmämme vinouman - nimitettäköön sitä provokatiivis-poleemisesti vaikka yksiavioisuusperversioksi - esiin nostamisen. Kysymys nousee mielestäni esiin suoraan todellisuudesta: miksi ihmisen seksuaalisuus näyttää olevan niin totaalisen muuta maata kuin "aseksuaali" hyväntahtoisuus. Onko asia kulttuurin tuote vai tässä mielessä arkaaisempaa perua, "Saatanan keksintöä", ei kuulu kysymyksiin, joihin pystyn tältä istumalta vastaamaan. 
 Varmaa on, että jostain on muodostunut tai jäänyt jäljelle selkeitä sisäisiä jännitteitä, jotka pakottavat ihmiset itsepetoksiin, joista eräitä karkeimpia lienevät selkeät poliittiset mielipiteet.

31.8.2018