keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

jumitus

Itä-Euroopan yhteiskuntakriittinen keskustelu pyyhkii länsi-eurooppalaisella pöytää mm. siksi, että suurempi köyhyys ja alisteisempi asema valaisevat selkeästi, etteivät nykyiset (teollisuus)yhteiskunnat jakaudu henkisesti suinkaan kahtia, vaan kolmia, ja että tällä jaolla on lietsojansa ja hyötyjänsä. 

Kapitalismin murskakritiikki olisi todellisuudessa nyt jos koskaan oikeasti kaiken aa ja oo, mutta edellisellä sukupolvella - ja sen myötä oikeastaan kellä vaan kielen kentässä elävällä - on jokin refleksiivinen kyvyttömyys erottaa tätä asiaa omista kommunismin kokemuksistaan. Se juuri kytkee yhtäältä vasemmistolaisuuden nykyoloissa itsetuhoiseen ympäripyöreään humanismiin ja luo toisaalta kaiken kriittisyyden ja kehityksen luontaisille vihollisille, kaappiperversimmille lähimmäisillemme, illuusion, että nyt olisi jotenkin "koittanut heidän aikansa", ja että vika ei olisi järjestelmässä, vaan ihmisten "heikkoudessa", "tekopyhyydessä", liiassa kiltteydessä tms.

Ja tämä kaikki harhailu vieläpä suorastaan sadomasokistisiksi orgioiksi vääntyneen narsismin keskellä, jossa nämä harhailijat ovat samalla olennaisilta osin itsekin innolla mukana. - Muodostuu kokemuksellinen kupla, jossa nimenomaan syvin ymmärtämättömyys voi tuntua "älylliseltä rehellisyydeltä".

Valta paisuu ja porskuttaa turvassa, kun analyyttisimmatkaan tyypit eivät näytä tajuavan, kuinka uskonnollinen maaperä ja libidinaalisen tosikkouden kohdistuminen muuttuu ja on muuttunut (suru-uskonto -> kasvu-uskonto, ydinperheideologia -> narsismi), vaan analysoivat aikakautta kuin se olisi jonkinlainen ikuisen 60-luvun muoto. - Vanhat tyypit pyrkivät ikään kuin palaamaan levitointiensa jälkeen "kansaan", mutta liukuhihna onkin alla rullannut sen verran, että siinä samalla kohdalla on oikeasti jo snapchat.


Länsieurooppalaiselle silmälle yllättävästi otsikoivan lehden linja on ilmoituksensa mukaan "konservatiivis-liberaali". Kuva Puolasta kesältä 2019.


maanantai 6. heinäkuuta 2020

Jos Siegmund Freud eläisi tänään, hänellä olisi varmaan joku raflaava teoria siitä, kuinka kulttuurin pinnassa näkyvä seksuaalisuus ja väkivaltaisuus perimmälti ilmentää ihmisen alkuvoimaista ja tukahdutettua himoa kiinteistöjen omistamiseen.

lauantai 4. heinäkuuta 2020

sen Hancamäen puolustuxexi sanotacon

Luulenpa, että kun J.S. Hankamäeltä tässä taannoin vedettiin opus saatavilta sen osoituksena, etteivät siinä kritisoidut ryhmät suinkaan ole nousseet kritiikin yläpuolelle, niin se - siis ainakin korviini kantautunut "skandalistinen" sisältö - olisi ollut järkevämmin muotoiltuna jokin tämmöinen: yhteiskunnan ongelma on eräänlainen "immanentin kunnianhimon" määrällinen kasvu. Tai ehkä voitaisiin puhua myös narsistisen libidon vallasta/"vallasta" (eli toisaalta myös ikään kuin "teatraalisesta vallasta"). - Tällä tavoinhan itse asiassa Donald Trumpkaan ei jää kritiikin skopoksen ulkopuolelle.

Tarkoittaa, että niin käytöksellään kuin puheissaankin herkästi "kohteiksi" itsensä määrittelevät täyttävät yhteiskunnassa eräänlaisia tosiasiallisen oikeistoliberaalin ja ideologisesti individualistisen kauppavallan jättämiä ilmataskuja, jolloin transsendentaalimpi, esim. eroottisesti motivoitunut ja valmiista maailmasta eteen-/ulospäin suuntautuva kunnianhimo ohjautuu nykysäädöin yhä enemmän ongelmaenergiaksi, jopa ns. äärioikeistolaisuudeksi.¹

Rapsutusten hakeminen yhtäältä "sijoittajilta" ja toisaalta massoilta (näillähän onkin teollistuneessa maailmassa yhtymäkohtansa), eli eräänlainen pyrkyrimäinen alistuvuus, saa sen sijaan ainakin paikallisen kulissin tasolla ihan aidon vallan valenssin. Tietynlaisesta hartaasta pelleilystä tulee lähtökohtainen modus operandi, se siirtyy liike-elämästä yleiseen yhteiskuntaelämään. Tällä sitten on ihan todellisia seurauksia yhteiskunnan mikromanageroinnille yläpölyjen pyyhinnästä aina siihen, että nettikivuus tarkistetaan työnhaussa.

1) Tässä mielessä äärimmäinen ideologisuus on sisäänrakennetusti perverssi positio: 
tosikkolibido alistuu teatterille - sillä ehdolla, että se lupaa pyyhkiä lavalta vierailta 
tuntuvat esiintyjät ja esitykset.

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Taitaa olla niin, että lapsena mielimusiikkiaan väärin kuulemalla (1.17-1.22) voi joskus tehdä vuosikymmenien päästä uuden hittibiisin.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020



Nettikeskustelija kaupungin yössä.

Kuunnelkee hyvvee mussiikkia.
(ollut pitkään pöytälaatikossa. jonkin mielentilani standardilla paskasti kirjoitettu, mutta koska olen myös elänyt paskasti, niin ehkei tuo mittee haettoo.)

kylmäkäynnistys

Maa oli jo niin routainen, että palsternakat piti kaivaa esiin väkisin, ja minua taidettiin vähän toppuutellakin lähtemästä matkalle. Osan matkasta taitoin julkisilla peleillä. Muistan lähinnä sen, että ostin jossain vaiheessa syrjäkylän marketista pyöreän leivän ja litran jogurttia. Niiden syöminen ilman mitään apuvälineitä toi mukavan alkukantaisen olon. Varsinkin ensimmäinen puraisu kokonaiseen kovaan leipään, erikseen pysähtymättä.

Tällä matkalla pieni taajama oli vasta se, mistä todellinen etsintä alkoi. Ei eletty vielä nettiaikaa. Ruotsinkielisen pitäjän kirjasto oli vielä sopivasti auki. Joku ukkelsson pysäytti minut tuulikaapissa. Ensin vain katseli, sitten kehitti asiaa tikun juuresta, suomalaiseksi yllättävänkin suorasukaisesti. "Sinä olet sellainen vähän jännä mies, etkö olekin?" Tarjosi spontaanisti autokyydin ihan eri suuntaan kuin oli itse menossa. 

Ilta tuli ja tie oli yhtä tumma kuin muu. "Filosofia on se sun juttu, niin minä arvaan. Älä väitä muuta." Mitäköhän hänen salattua puoltaan minulla oli kunnia elää todeksi. Harvemmin minua on pelkän pärstäkertoimen varassa kyyditty kymmeniä kilometrejä mistään mihinkään, varsinkaan sellaisen ihmisen toimesta, jolla ei ollut kivuuden stigma kilvessä.

*

Risteyksestä oli vielä pitkä ja epämääräinen matka perille: minulla oli pelkkä yhden ihmisen sanallinen selitys karttana. Kävin makuulle metsänlaitaan. Kylmä oli, pitkään ei voinut nukkua. Jotain taloja löytyi. Niistä pienen matkan päähän taas makuulle. Ulkoilutettu koira vainusi ennen kuin ehdin edes mukavaa asentoa ottaa. Hirveä haukku ja taas menoksi. Aamulla kysyin talon ovella tietä. Olivat ystävällisiä. Ihmettelin, miten vähän he pelkäsivät tai oudoksuivat. Ei kuitenkaan eletty enää niitä aikoja, kun vieraita kutsuttiin sisään. Löysin ohjeilla taas lähemmäs. 

Erakko ei ollut kokonaan erakko: hän oli viitoittanut tien luokseen. Tienviitoista toinen ohjasi kohti "lempeä ja maailmaa", jossa odotti kaiverruksen mukaan "tuska ja pettymys". Toinen viitoista ohjasi kohti rauhaa ja totuutta, tai jotain vastaavia hommia. Arvasin ovelasti, minne päin pitää mennä.

Olin yön läpi vaellettuani sen verran väsynyt, ettei paperinkeräyslaatikossa nukkuminen tuntunut kovin pahalta. Herätessä ensiluminen maisema oli häkellyttävän kaunis. Jatkoin matkaa. Yhä useammin näkyi merkkejä jonkun läsnäolosta: taiten valmistettuja puuesineitä, väliin vähän metallisiakin.

Seisoin hetken omenapuiden juuressa kuin tuomio. Katselin kaksikerroksista hökötystä, ja ihmettelin, miten joku voi elää oikeasti ympäri vuoden tuossa. Oli vieläkin vasta aamupäivä. Ketään ei näkynyt. Ehdin jo pelätä, että olin tullut turhaan, kun käppyrä vanha mies tuli narisevasta ovesta ulos. Huusin hänen nimeään, mutta hän ei kuullut. Jolkotin aivan lähelle, ja lopulta kosketin häntä. 
 - "Höh... oletteko Te taiteilija?", mies kysyi kuin aaveiden kohtaaminen olisi hänelle rutiinihomma.

*

"... sillä minä olen boheemi, ja haluan tarkkailla lüontoa", mies sanoi omintakeisesti äänteitä ylikorostaen. Juttua hänellä riitti - itsestään nimittäin. Istuimme tuvassa vastakkain ja turisimme. Huomasin pettymyksekseni, ettei hän oikein tuntunut pitävän minusta. "Omin sormin olen tämän rakentanut alusta loppuun", hän sanoi talostaan ylpeänä. Seinällä oli lehtijuttuja ukosta, hänen urastaan ja elämäntavastaan.

Mies kertoi elämänsä vaiheista ja kuuntelutti lauluaan kasetilta. Hän selvitti, että hän tykkää kesäisin tanssia alastomien naisten kanssa - ei kuitenkaan eroottisessa mielessä, vaan "nauttien heidän jumalaisesta kauneudestaan". Kesät, naiset ja tanssi tuntuivat jäisiä omenia purressa todella kaukaisilta.

*

Kerroin, että olin tullut Viittakiven opistolta. Tässä vaiheessa miehen silmät hetkeksi syttyivät. "Viittakiven opistolta? Sehän on meidän latvastaan tärähtäneiden paikka!" Mies näytti minulle kuvia auroista, joita ihmiset kuulemma säteilevät maailmaan. Tunsin jotenkin koko ajan epämiellyttävästi, että hän yrittää sanoa minulle, että minulla on epämiellyttävä aura.

Vaikka isännältäni olikin jo amputoitu pari varvasta, tuvan alakerta oli ilmeisesti osoittautunut useimpina vuosina riittäävän matalaksi pitämään lämpöä sisällä hengen pitimiksi. Majan mataluus oli pieni ongelma: tunsin, kuinka huonosti sujuneen elämän paisuttama egoni kohosi metrin korkuisen huoneen kattoon. Sieltä se alkoi levitä ja sekoittua valheisiinsa sotkeutuneen profeetan vastaavaan. 

Mies taisi kuolla sairaalassa täräytettyään latvansa jäähän kesken voimisteluliikkeen. Tontti siirtyi säätiölle ympärillä asuvien hyväosaisten suureksi harmiksi.