varhaisia filosofisia tutkimuksia

Filosofisesti terävimmilläni, noin 12 vuoden iässä, minua kiinnostivat jatkuvasti mitä moninaisimmat maailmamme ongelmat.

Eräs hankkeistani oli pyrkimys selvittää tehokkain tapa siirtyä pelaamaan kavereiden kanssa pipolätkää kaupungin toiselle laidalle. Olin jotenkin törmännyt seuraavaan etäisesti Zenonin paradoksia muistuttavaan ongelmaan: miten voi olla, että yksi hanke edellyttää kahta pukeutumista. En ollut antanut näille käsitteille, tai siis käsitteen kokoisille ja muotoisille todellisuuden kentän jakeille, muistaakseni varsinaisesti nimiä, mutta ongelman muistan hiertäneen ihan toden teolla. Kaksi oli minulle noihin aikoihin mystinen ja pyhä numero, ja halusin päästä siihen liittyvistä ilmiöistä perille juurta jaksain.

Edellä mainitussa nuorhegeliläisessä hengessä en voinut suvaita sitä, että yhtä harrastetta varten pitää pukea kengät kaksi kertaa, vieläpä kahdenlaiset kengät. Luistimet olin määrittänyt kengiksi muistaakseni sen nojalla, että ne puetaan sukkien päälle. Sen sijaan distinktiota niiden virallisesti hyväksytyn pääfunktion nojalla en kokenut tarpeelliseksi. Tällä linjauksella oli oleva drastisia seurauksia, kuten kohta pääsemme näkemään.

Asia ei jättänyt minua kerta kaikkiaan rauhaan, ja lopulta päädyin yrittämään epäilemääni näennäisen kakseuden paljastamista miinustamalla prosessista fysikaalisen maailman operaation, jonka arvelin pingottuneen kahden erihetkisen fyysisen olinpaikkani välille osittaisturhuutta aiheuttaen. Tässä palaamme Zenoniin. Matka, siis banaali siirtymä paikasta toiseen, osoittautui nopeasti analysoituna siksi komponentiksi, joka pakotti tässä yhteydessä pyhän kahden turhaan käyttöön.

*

Vaappuessani kaupungin loskaisen ydinkeskustan läpi luistinsuojat jalassa tunsin, että analyysin jano oli ajanut minut tällä kertaa hyvin vaikeaan paikkaan. Jo pystyssä pysyminen vaati jäisessä sohjossa enemmän taitoa kuin olisin asiaa teoriatasolla luonnostellessani saattanut kuvitellakaan. Pian sain havaita, että tieteen objektiivisuuden esteenä olivat myös kanssaihmisten olettamat ja tottumukset. Minulla oli vahva, joskin häpeän vuoksi vahvistamatta jäänyt otaksuma, että sain tuona päivänä osakseni enemmän katseita kuin minulla oli niihin aikoihin yleisesti ottaen tapana.

Pälyilin talvenlannistamassa keinovalaistuksessa ristikkokypäräni takaa, mutta lopulta sekään ei tuntunut tuovan suojaa. McDonald'sin kohdalla mulkaisin suuren ikkunaruudun läpi, ja sieltä perheenäidiltä saamani katseen myötä tunsin, kuinka sieluni tietoisuustaso narahtaen kasvoi suorastaan koko elämäni mittakaavassa havaittavalla intensiteetillä.

Tutkimuksen toisessa osassa kypärästä oltiinkin pääkoppani sisäisellä ylähuoneen päätöksellä luovuttu. Noin kahden kilometrin päässä kotoa aloin silti epäillä, etteivät hoippuvat askeleeni vieneet silläkään kertaa kohti tieteen voittoa, vaan eräänlaista elämystä: ylämäki peilijäässä ei luvannut siihenastisten ei-vapaaehtoisten tanssiaskelten valossa hyvää. Ponnistukseni valuivat lopulta hukkaan kuitenkin jo mäen juurella, jonne mailanvarteen keräämäni varusteet komeasti levisivät minun käydessä nyppylän alapäähän makaamaan. Hengitin raskaasti, tunnustelin kipuja eri puolella kehoani, ja rukoilin, ettei kukaan nähnyt minua.

"Sattuiks suhun?", huolehtivainen naisääni sanoi jostakin silmilleni liukuneen pipon rajaaman näkökentän reunasta. "Ei", vastasin. Auttajan lempeys sinne tai tänne, en halunnut häneltä vertaisarviointia kenkävalinnastani.

Arbiträärimaisema, jossa käsitteet erottuvat. Turhautumisen valossa.

Jotenkin tautien historiaa kun katsoo, niin ei ole mitenkään niin käsittämätöntä, että ihmiskunnalla on kilahtanut vähän hattuun viimeisten vuosikymmenten teknologinen kehitys. Ei ole koskaan ollut tällaista, että on tuntunut mahdolliselta "selvitä elämästä hengissä" siinä määrin, että Juice sanaili asiasta, vaikkakin juuri käänteistä toki väittäen.

Nythän tämä epidemia on jotenkin ehkä myös minun aistiakseni valaissut, minkälainen porukka tyypillisimmin äänestää ympäri länsimaailmaa esiin nousevia uuskonservatiivisia liikkeitä. Ne on jotenkin just niitä, jotka menee omalle mökilleen ja julistaa sieltä, että muut on ihan tyhmiä kun ne noudattaa rajoituksia. Nuo tuollaiset "mehän ollaan jo voitettu kaikki ongelmat kun Neuvostoliittoa ja ruttoa ei ole" -tyypit on siirtyneet jonkinlaiseen ikuiseen hyvinvointiin, missä ne ei jotenkin hahmota, että muut ihmiset joutuu tekemään niiden hyvinvoinnin eteen tässäkin maailmassa paljon töitä. En tarkoita vain bangladeshilaisia tai vaikka erilaisia hoitajia, vaan oikeastaan ketä vaan meitä kiinteistöjäomistamattomia.

Joku voi nyt sitten kokea kriisin kansallisen tason hoidon olevan jokin jumalallinen merkki, että "rajat kiinni" -politiikka on, miten sen nyt sanallistaisin, "osoittautunut oikeaksi" tai jotain - jopa vaikka talouden avaaminen kansanterveyden yli priorisoiden tuntuisikin vieraalta. Joka on minun kirjoituksia kuunaan seuraillut, tietää, että en ole mikään "persu on natsi lällällää" -mies. Uuskonservatiiveja en silti kelpuuta tosiaankaan mistään ns. "heikoista" huolehtimisen mannekiineiksi. Enempikin ovat just niitä, joiden mielestä tuurilla ja taidolla muodostunut/muodostettu em. kermaperseporukan hyvinvointi on säilytettävä muuttuvassa maailmassa hinnalla millä hyvänsä.

Ja luulen, että kuka tahansa täysjärkinen on myöskin tajunnut, että kansainvälinen yhteistyö on paperia juuri siksi, että se on säilynyt oikeasti alisteisena globaalin finanssikapitalismin status quolle. Kriisinhoidossa palataan kansalliselle tasolle samoista syistä kuin lamoistakin kärsivät aina paikalliset työväestöt ja työttömät: koska systeemi on globaali hierarkia, ei mikään kansojen vapaaehtoinen yhteistyöjärjestely.

Tämä kirjoitus vaikutti näihin pohtimisiin jossain määrin.

Pidän tätä kirjoitusta sinänsä aika keskinkertaisena, ihan jo siksikin, koska pyrin henkeen 

ja vereen välttämään kaikkia ajankohtaisaiheita ja (sosiaalisen tai epäsosiaalisen) median 

paisuttamia k(u)ohuja.

Pidän kuitenkin esillä, koska regressio kuri- ja kunnollisuuspohjaiseen syvälahjattomuuteen 
on hihhuliliberalismin ylilyöntien vastapainona niin ilmeinen riski.

kompromissin voima

Naisten absoluuttinen miesmaku: isä, poika ja pyhä henki.

nyky-suomen sanakirja: toisinajattelija

Henkilö, jonka kognitiivinen kapasiteetti ja sivistystaso ei riitä edes valtaideologian ymmärtämiseen.

Elokuvat ovat jonkinlaista metafyysistä turismia, halpalentoja oman kehon ulkopuolelle.

*

Luulen, että annettuun suuntaan tuijottelija unelmoi aina samasta: että jossain olisi "hyvä valta".

kyyhkyset

Nyt eletään jännittäviä aikoja. Ikkunalaudalleni on muuttanut pari kyyhkystä. Siellä ne panevat menemään, tasainen pyöreistä lähteistä tulevan kuuloinen kolina sulautuu perusdepressiivisen puolittaiseen aamuerektiooni aina kello kahdeksalta, kun unet olisivat muuten suloisimmillaan.

Ensireaktioni on aina avata ikkuna ja läväyttää se uudestaan kiinni, että lähtevät varmasti hiiteen. Sitten minut kuitenkin valtaa karu itse-epäilys: nuo ovat nähtävästi onnistuneet elämässä paremmin kuin minä. Tai kuka tietää, ehkä kyyhkyset eivät ole koskaan alun alkaenkaan tappaneet luontosuhdettaan ja seksuaalisuuttaan samalla tavalla kuin ihminen? Ehkäpä nuokin tuossa ovat vain normi keskiluokkaisia luusereita siivekkäässä muodossa? Mistä voin tietää?

Ja enkö minäkin, jos leikitään, että olisin lentokykyinen ja onnistunut jollain ilveellä neutraloimaan jonkun naaraspuolisen lajikumppanini narsismia riittävissä määrin itsestäni mielekkäältä tuntuvana hetkenä, liitelisi halki naapuruston ihmisten asumuksia rynkyttelemässä? Huokaisen ja käännän kylkeä. Mikäs minä olen tätäkään episodia häiritsemään, näinä valistuneina aikoina.

*

Ikkunalautani on selvästi hyvä niille. Olen jättänyt raskaat puiset kaihtimet taktisesti raolleen varmaan jo viime kesänä, että tuuletus toisi sisään mahdollisimman suuren määrän ilmaa suhteuttuna subtrooppisvivahteisiin hyönteisiin. Talvella näilläkään leveyspiireillä ei ole tällaisella väliä, lähinnä vain sillä että ikkuna on visusti kiinni. Isoissa myrskyissä nämä vanhat rakenteet taas tuntuvat kolisevan jollain tavalla joka asennossa.

Linnut mahtuvat joustavuuttaan kaihdinten alta, siellä ne kokevat olevansa suojassa. Kun astun - hienotunteisesti hetken valiten - pälyilemään niitä, ne katsovat hetken hämmentyneen oloisina, kuin kysyisivät neuvoa toisiltaan. Sitten toinen pyrähtää karkuun, ja toinen seuraa hetken päästä perässä. Vaikutelma on, että jos osoittautuisin riittävän monta kertaa vaarattomaksi, ne eivät enää karkaisi ensinkään. Niissä on selvästi jotain perimmäistä leppoisuutta.

*

Mitä nuo oikeastaan meistä ihmisistä ajattelevat? Onko niiden geneettisessä muistissa jokin taju siitä, että maailma on nyt outo ja tilapäinen, kummallisesti kovuuteen ja kulmikkuuteen viehtyneiden apinoiden hetkellisesti pilaama? Vai ottavatko ne talot, lyhtypylväät ja ikkunalaudat osana ikiaikaista luontoa, samanlaisena kuin graniitti on? Mistä ihmeestä tuota voi tietää?

Tätä pohtiessani tunnen itseni jonkinlaiseksi urbaaniksi rölliksi. Tunnetuin esikuvani itse taisi olla vielä ensimmäisen sukupolven akateeminen, hänen äitinsä povessa oli varmasti lyyrapinssi. Veikkaan, että Röllistä hänen alkuperäinen jantelainen vertaisryhmänsä tuntuu jonkinlaiselta hylkivältä roskajoukolta, kun taas kaupunkien varsinaiset ihmiset lähinnä roskaavalta joukolta, liian itsevarmalta ja pelottavalta, että muita näkökohtia jaksaisi lähteä loputtomasti tonkimaankaan.

Röllin kohtalo ei ole oikeasti kovin ruusuinen. Opiskeluaikoinaan hän kantoi mukanaan rahtusellisen jotain omituista mammutinkaatajan karmaa, piti yhteishengen tavoittelua itsestäänselvänä ja itki sisimmissään kaikenlaista tuhoa ja kuolemaa. Siksi - ja ehkä myös Tiina-tontun toivottoman ruotsinmielisyyden vuoksi - hän oli epätyydyttävistä opinnoistaan valmistuttuaan käytännössä pakotettu palaamaan törmäysvyöhykkeelle. Siellä hän toimii edelleen palkattomana diplomaattina. 

Nyt Röllin elämää sävyttää viinanhuuru, itsekseen hihittely ja ennen kaikkea eräänlainen lievä masokismin vire: hänellä ei ole lopullistuneessa välitilassaan mitään vääntövoimaa suhteessa henkilöihin, jotka kokee kohtalonpiirinsä sisäisiksi. Sosiaalisuus korvautuu luonnon totemisoinnilla, ja vähäisen hygieniakiinnostuksen vuoksi hänen elämänsä reunoja huuhtoo tällä hetkellä vain nettipornon valtameri. Nopea nettiyhteys pitää Röllin osana sivilisaatiota, sen tarkkailijajäsenenä.

* 

"Jos minulla olisi kova nälkä, nuo pulut varmaan maistuisivat hyvälle", ajattelen, ja nukahdan uudestaan.