varhaisia filosofisia tutkimuksia

Filosofisesti terävimmilläni, noin 12 vuoden iässä, minua kiinnostivat jatkuvasti mitä moninaisimmat maailmamme ongelmat.

Eräs hankkeistani oli pyrkimys selvittää tehokkain tapa siirtyä pelaamaan kavereiden kanssa pipolätkää kaupungin toiselle laidalle. Olin jotenkin törmännyt seuraavaan etäisesti Zenonin paradoksia muistuttavaan ongelmaan: miten voi olla, että yksi hanke edellyttää kahta pukeutumista. En ollut antanut näille käsitteille, tai siis käsitteen kokoisille ja muotoisille todellisuuden kentän jakeille, muistaakseni varsinaisesti nimiä, mutta ongelman muistan hiertäneen ihan toden teolla. Kaksi oli minulle noihin aikoihin mystinen ja pyhä numero, ja halusin päästä siihen liittyvistä ilmiöistä perille juurta jaksain.

Edellä mainitussa nuorhegeliläisessä hengessä en voinut suvaita sitä, että yhtä harrastetta varten pitää pukea kengät kaksi kertaa, vieläpä kahdenlaiset kengät. Luistimet olin määrittänyt kengiksi muistaakseni sen nojalla, että ne puetaan sukkien päälle. Sen sijaan distinktiota niiden virallisesti hyväksytyn pääfunktion nojalla en kokenut tarpeelliseksi. Tällä linjauksella oli oleva drastisia seurauksia, kuten kohta pääsemme näkemään.

Asia ei jättänyt minua kerta kaikkiaan rauhaan, ja lopulta päädyin yrittämään epäilemääni näennäisen kakseuden paljastamista miinustamalla prosessista fysikaalisen maailman operaation, jonka arvelin pingottuneen kahden erihetkisen fyysisen olinpaikkani välille osittaisturhuutta aiheuttaen. Tässä palaamme Zenoniin. Matka, siis banaali siirtymä paikasta toiseen, osoittautui nopeasti analysoituna siksi komponentiksi, joka pakotti tässä yhteydessä pyhän kahden turhaan käyttöön.

*

Vaappuessani kaupungin loskaisen ydinkeskustan läpi luistinsuojat jalassa tunsin, että analyysin jano oli ajanut minut tällä kertaa hyvin vaikeaan paikkaan. Jo pystyssä pysyminen vaati jäisessä sohjossa enemmän taitoa kuin olisin asiaa teoriatasolla luonnostellessani saattanut kuvitellakaan. Pian sain havaita, että tieteen objektiivisuuden esteenä olivat myös kanssaihmisten olettamat ja tottumukset. Minulla oli vahva, joskin häpeän vuoksi vahvistamatta jäänyt otaksuma, että sain tuona päivänä osakseni enemmän katseita kuin minulla oli niihin aikoihin yleisesti ottaen tapana.

Pälyilin talvenlannistamassa keinovalaistuksessa ristikkokypäräni takaa, mutta lopulta sekään ei tuntunut tuovan suojaa. McDonald'sin kohdalla mulkaisin suuren ikkunaruudun läpi, ja sieltä perheenäidiltä saamani katseen myötä tunsin, kuinka sieluni tietoisuustaso narahtaen kasvoi suorastaan koko elämäni mittakaavassa havaittavalla intensiteetillä.

Tutkimuksen toisessa osassa kypärästä oltiinkin pääkoppani sisäisellä ylähuoneen päätöksellä luovuttu. Noin kahden kilometrin päässä kotoa aloin silti epäillä, etteivät hoippuvat askeleeni vieneet silläkään kertaa kohti tieteen voittoa, vaan eräänlaista elämystä: ylämäki peilijäässä ei luvannut siihenastisten ei-vapaaehtoisten tanssiaskelten valossa hyvää. Ponnistukseni valuivat lopulta hukkaan kuitenkin jo mäen juurella, jonne mailanvarteen keräämäni varusteet komeasti levisivät minun käydessä nyppylän alapäähän makaamaan. Hengitin raskaasti, tunnustelin kipuja eri puolella kehoani, ja rukoilin, ettei kukaan nähnyt minua.

"Sattuiks suhun?", huolehtivainen naisääni sanoi jostakin silmilleni liukuneen pipon rajaaman näkökentän reunasta. "Ei", vastasin. Auttajan lempeys sinne tai tänne, en halunnut häneltä vertaisarviointia kenkävalinnastani.