rakkauden mekaniikkaa

Jos pohdimme rakkautta wittgensteinilaisittain - ja miksi emme pohtisi, sehän on hieno pohdinnan aihe - huomaamme, että jos pyytäisimme ihmisiä kuvaamaan, mistä rakkaudessa on kyse, saisimme todennäköisesti paljon helpommin asiaan liittyvien eleiden ja oireiden kuvauksia kuin minkäänlaista konkreettista tietoa tarkasteltavasta ilmiöstä.

Olen viime aikoina alkanut mm. omaelämäkerrallisista syistä epäillä, että jos rakkautta vain uskallettaisiin lähestyä reippaan robertmusililaisella antihysterialla, eli annettaisiin mahdollisuus sellaisillekin skenaarioille, että rakkaus muistuttaa itse asiassa lähinnä jonkinlaista korkeapaineputkistoa - siis jos rakkaus avattaisiin törkeästi kaikkien tarkasteltavaksi - huomattaisiin, että rakastaminen on oikeastaan hyvin lähellä muistamista.

En näe oikeastaan mitään syytä, miksei nykyinen "eteenpäin katsova" kulttuuri voisi vähentää maailman rakkausmassaa ihan objektiivisesti ja tuntuvasti, periaatteessa jopa mitattavasti. Aikanaan kristityn - siis kulttuurisessa mielessä - ja sitä kautta myös hänen viimein maallistuneen versionsa, ns. eurooppalaisen, peruskokemus oli ontuva kömpiminen pimeydestä valoon. Hyvinvointihakuinen liberaali-individualisti sen sijaan kömpii nollasta sataan. Miinusta ei enää ole. Siksi jälkimmäinen porukka jatkuvasti kuvaa itseään ja muita; heitä ei uhkaa kadotus vaan katoaminen.

Rakkaus lienee kysymyksenomainen asia, aikajännettä edellyttävä. Kysyy, onko se itse olemassa. Hetkessä eläville avautumaton.

31.8.2018

Ehkä se on niin, että tietyt persoonallisuuden tai sosiaalisen todellisuuden komponentit edellyttävät, että jotain on nimenomaan hävettävä. Nykykulttuurille on ominaista tietty hävyttömyys ja häpeää tuntevien jääminen jalkoihin. Samalla kyllä jää jalkoihin näköjään mm. tiede ja taide. Tätä sietäisi kyllä miettiä.

Tuossa on jokin hämärä looginen niksi. Voiko olla jotenkin niin, että intiimin, emotionaalisesti lämpimän kasvatuksen kääntöpuoli on häveliäisyys ulkomaailmassa? Tuo ilmiö ehkä ikään kuin "vain on", ja itsessään jättää vielä molemmat vaihtoehdot olemaan: lunastavan olemisen eli empatian, ja toisaalta yritykset nujertaa toinen ihminen sosiaalisella kontrollilla, eli tietty mykkä torjunta, massan tai instituution voiman taakse piiloutuminen.

"Amerikkalainen" ihmistyyppi yrittää karata häpeästä kokonaan. Mutta silloin katoaa edellisessä mielessä myös lunastus.

16.2.2014 pohjalta

Kelluva kivi ei sammaloidu.

12.3.2014

Eräs hankala positio: astua todellisuuden eteen ja yrittää sanoa samaa kuin se itse. Esimerkkitapaus.

kevätuhri

Elämässä on jokin voima joka potkii poispäin huomisen murehtimisesta ja näin myös kaikesta kestävästä, eettisestä ja järkevästä.

Jokin sellainen, että keväällä tekee mieli liata paitoja sarjassa. Lenkille joka kerta uusi paita, koska haluaa uhrata kaikki värinsä auringolle.

24.3.2014

Valta: magneettikenttä, joka muodostuu omaa tahtoaan murskaavan yksilön rimpuilusta hänen yrittäessään asettua kulloinkin vallitsevan banaaliuden voimaviivojen jatkoksi. Todellisuuden ja yhteisön moraalin välinen erotus inkarnoituna. Useimmille pelkästään voimana näyttäytyvä sisäinen rehellisyys- ja tajuntavaje. Kulloinkin normaaleimpana pidetyn itsepetoseleistön äärimmäistymä.

Siinä onkin tämän blogin tähän asti ehkä selfhelpein lopputulema: jos haluat valtaa, romahda sisäisesti. 

Ja samalla vasemmiston ja vastarannankiiskeyden ajaton tragedia: joka haluaa valtaa edes viitteellisin järkisyin, ei koskaan saa sitä. Sisältöä ei voi koskaan viedä vallan piiriin.

Tähän blogimerkintään heittämäni kommentti vuosien takaa tulee mieleen.

30.8.2018

Ihminen voi lentää oikeastaan vain leijana. 

Semmoiset jotka pääsee elämässä korkealle, niistä pidetään tiukasti kiinni, niin alhaalla ettei leijuja sitä ehkä näekään.

Mitä "katkerammalta" tämä ajatus kuulostaa, sitä vahvemmin tulkitsija lienee valtaideologissa sisällä.

Esimerkin vuoksi, kun sukua jatkaa, luulee noudattavansa helposti "luontoa", vaikka varmaan aika suuri osa luonnollisuuden tunteesta on se tunne, kun oma elämänmuoto asettuu kohdikkain niiden ihmisten tahdon kanssa, joilta rakkautta on yleensä herunut absoluuttisesti eniten. Kaunis tunne lienee kyseessä sinänsä.

Parisuhteita juhlitaan hyvin oireellisesti koko sukuklaanin kesken. Rehellisyys alkaisi siitä, jos myös eroja juhlittaisiin suvussa, taikka suhteita ainoastaan kahdestaan. Kulttuurimme on kaikkiaan jotenkin puoliksi omantunnoneettinen. Sama pätee moneen: myyjien yliarvostus ostajiin nähden, lähtevät ohjukset uutisissa. Silmät kiinni silloin kun tapahtuu. Kaunista lopputulosta toivotaan, tehdään kaikkemme pikkujutuissa. 

30.8.2018