robert Schumanin perintö - teoriaosuus ja käytännön harjoituksia

Osa II - Käytäntö

Pöllähdän sisään verohallinnon rakennukseen koristeellisesta messinginvärisestä ovesta. Päädyn aulaan. Ajan hengessä se näyttää pysyvän pystyssä jotenkin itsestään, aivan kuin robotti-imurit ja -pesuvarret olisivat käyneet sen läpi x kertaa vuodessa, etteivät paikat menisi ruman näköisiksi. Missään ei näy ristin sielua, kunnes huomaan vasemmalla puolella jonkinlaisen aulavahdin. Hän on lysähtänyt tuolillaan puoliksi makaavaan asentoon, eikä reagoi mitenkään, kun kävelen automaattisesti avautuvien ja sulkeutuvien ovien läpi muutaman kerran hämmentyneenä päätäni tulostenivaskalla raapien.

Kuljen tiskin ohi. Romuluinen mies näyttää edelleen nukkuvan, mutta nyt hänen silmänsä avautuvat hetkeksi raolleen. Tuolloin hänen kasvoilleen näyttää ilmestyvän viekas hymy. Minusta tuntuu, että hän yrittää voittaa aikaa nukkumiselleen huolimatta siitä, että joku kuljeksii eteisessä. Huomaan nurkassa hyvin vanhanaikaisen vuoronumeroautomaatin, joka on kuin 80-luvun skifielokuvan lavaste. Kun painan nappia, minulla on suuria vaikeuksia uskoa, että tuo hökötys voi toimia. Muutaman sekunnin viiveellä se silti tulostaa lapun.

Tilanne nukkuvine vahteineen, tyhjine umpikujamaisine auloineen ja epämääräisine automatiikkoineen alkaa olla liikaa tajuttavaksi. Silmäilen lappua kafkuuttuneena: tulostin on selvästikin rikki. Viraston osoite ei ole mahtunut lapulle kunnolla, ja vaikka pikkupräntillinen teksti on sinänsä ihan ymmärrettävää kieltä, vuoronumeron sijaan laite on tulostanut 1980-luvun tietoteknistä estetiikkaa edustavan suttuisen suorakulmaisen musteläikän, jossa näyttää olevan jostain syystä kaksi allekkaista valkoista neliötä. Katselen vuoroin lappua, vuoroin yhä härskimmin unissaan hymyilevää virastovahtia.

*

Tilan yhdessä päädyssä on ovi. Tiedän kiinteistönhuoltotöitä tehneenä, etteivät tuollaiset ovet aukea näissä steriileissä paikoissa koskaan silloinkaan, kun niin ollaan respan kanssa sovittu. Aina joku on ruksannut viikonlopun sijasta arkipäivät tai toisin päin. Mikä nyt sitten on poikkeus ja mikä sääntö. Harmaa ovi näyttää kuin panssaroidulta, ja sen edessä uinuu kalju kookas vartija, jonka ihon kyseenalaiset elämäntavat, mahdollinen fyysinen työ ja ehkä myös epäaristokraattiset geenit ovat värjänneet punaruskeaksi.

Taululle ilmestyy numero, joka on tässä tilanteessa jollain oudolla tavalla sivilisaation ulkopuolinen ilmestys. Numero 8, palvelutiski 1. Mikä hiton palvelutiski, missä? Katselen lappuani, enkä osaa kuvitellakaan, minne minun pitää jatkaa. "Anteeksi.... hyvää päivää... minä etsin verohallintoa. Kuinka pääsen sisään sinne?" - "Vuoronumerolla. Ottakaa vuoronumero, katsokaa numero taulusta ja menkää sisään kun kutsutaan." - "Niin, minä otin jo..." - "No, mikä numero teillä siinä on?" - "Tuota... nyt kun katson, niin... tämähän on kahdeksikko." - "Niinhän tuossa taulussakin lukee. Eli menkää siis sisään." Mies sulkee silmänsä ja ottaa mukavamman asennon. - "Niin tuota, minne... kenties tästä ovesta?" kysyn nolaamiseen varautuneena. Standardi unkarilainen vastaus tähän kysymykseen olisi jotain tämän tapaista: "Näkeekö herra kenties jonkin muun oven edessään?" Mies on kuitenkin selvästikin orientoitunut nukkumaan. "Siitä vaan."

Sisällä käytävä on pitkä kuin junassa, eivätkä naisen blondatut hiukset kerro täällä ravintola-alasta poiketen peitellystä mustalaistaustasta, vaan lähinnä siitä, että nainen haluaisi olla jossain kaukana muualla, jossain, missä saattaa olla verevä ja kaunis. Hän näyttää olevan nukahtamaisillaan. Niin olen minäkin, ja ajatus hänen työpäivänsä jäljellä olevasta pituudesta saakin minut hyvin kohteliaaksi ja nöyräksi.

"Minä haluaisin ilmoittautua järjestelmiinne... muutin Onnelasta jokin aika sitten, ja opetan muutaman tunnin viikossa. Jotenkin he eivät osanneet maksaa minulle sivukuluja, kun olen puoliksi kai kansainvaeltaja, tai jotenkin noin. Eli että oikeastaan saan rahani lähinnä muualta, on kansainvälisiä juttuja, mutta nyt siis tämä. Minulle sanoivat kunnallishallinnon asiointitiskillä, että Te voisitte täällä auttaa." - "Minä en voi auttaa missään", nainen sanoo sanomaansa nähden oudon ystävällisesti. "Hoitakaa webissä. Minä annan teille verotunnisteen, ja hoitakaa itse."

"Minä kävin päävirastossa kaksi kertaa. He sanoivat aina "ei me näitä sosiaaliturvatunnuksia noin vain jaella", kokoontuivat joukolla koneelle ihmettelemään, ja sitten työnantaja aina lähetti takaisin sinne ja toisin päin. Sitten päätin perustaa yrityksen, kun tuntui, että he olisivat myötämielisempiä silloin. Olisin kiitollinen jos..." - "Hyvä on, minä teen Teille verkkotunnukset. Jos otatte uuden vuoronumeron sitä varten. Käykää vain hakemassa, minä odotan." Aistin tässä eleessä olosuhteet huomioiden päivänselvää ystävällisyyttä. "Sitten teette yrityksen rekisteröinnin itse. Minä en voi auttaa veroasioissa." Katsahdan nopeasti ympärilleni varmistaakseni, että olen oikeasti juuri verohallinnon tiloissa. Aulan puolella mies taitaa tässä vaiheessa minimilempeydestäni varmistuneena nukkua aiempaa sikeämpää unta.