ali

"Mä oon Ali", pöytään tuppautuva nuorehko mies sanoo ja ojentaa kätensä kättelyä varten pohjoiseurooppalaisen epäluontevasti. "Niin ... sä olit joku hesarin 'kuinka onnistua elämässä vaikka keski-ikäinen mies' -kiusaa -mannekiini?", sanon humalaisen sapekasta ääntäni ällistyen, mutta on pakko myöntää, että hahmossa on jotain kertakaikkisen ärsyttävää. "Heh! Huonoo läppää tarvitaan, huonoo läppää tarvitaan, eiks je... ei ku mä oon kato Tajunnan Ali." "Jaa niin tää oli susta sitten se hyvä läppä?", saan sihistyksi työpäivän ja yksinäisyyden lamaamilla temperamentin rippeilläni.

*

"Kiitos tuopista." "Samahan se on maksaa kuus tai yheksän, kun olon puolesta voisin esittää tänä iltana keltaista yön liikennevaloissa." "Se menee silleen, että kun sulla menee riittävän huonosti - en tarkoita mitään dramaattista, mutta kato nyt ittees: harmaa talvitakki päällä huojuvassa nurkkapöydässä, koko ilta yksin, jopa pidät tästä... silloin meidän kohtalonviivamme leikkaavat. Tulen esiin Tuborgista, Carlsbergistä kajahdan. Ja hyvä onkin välillä virkistäytyä, koska helvetissä on aivan vi-tun tylsää! Lähinnä nimenomaan tylsää. Ilmastointi on pelannut viime vuosituhansina ihan okei."

"Hitaammin! Helvetissä vai? Vuosituhansina? Mitä sinä olet tehnyt, tai minä, ja siis milloin?" "Kaikkien alitajunta on siellä, ollut aina, eikä meissä ole mitään persoonallista. Nää terapiasessiot me kyllä hoidetaan personal traininginä, sen sijaan virka-aikana me vain möllötetään tapahtumien taustalla. Mutta meiltä ei mene koskaan mitään ohi. Viimeiset mainoskyltin kirjaimet, jotka auton alle jäävä näkee, banaalit viimeiset repliikit, jotka sydänkohtauksen saava lausuu - me tunnetaan kaiken tuon yhtymäkohdat ja verkostot... hauskimpia hetkiä on sellaiset, kun joku yksinäinen kuolee yöllä", Ali virnistää, ja minä kuuntelen kuin nuhdeltu.

"Se on yhtä juhlaa! Kerrankin meitä uskollisia pikakirjoittajia kunnioitetaan, ihmisten itsetyytyväinen arkipersoona ei paina meitä alas. Kaikki ruumiista karkaamisen halu, ennen kokematon ääretön ja yllättävä katumuksen tunne, jolla ei ole edes tekemistä henkilön moraaliperiaatteiden kanssa, yhtäkkinen absoluuttinen epäuskon ja epätodellisuuden kokemus - ja se outo olo, kun yhtäkkiä tajuaa, miten äärimmäisesti on jo pitkään, oikeastaan koko elämänsä kaivannut lohtua ja läsnäoloa - ja ennen kaikkea se rajaton hämmennys, jonka kaikki tuo aiheuttaa! Näkisitpä!" Alin kasvoilla on suorastaan transsendentaali virne. "On sinunkin sukulaisia kuollut noin." "Vittu ole hiljaa", saan vaikeasti nielemäni kulauksen jälkeen juuri ja juuri sanotuksi.

*

"Eli Jung oli oikeassa vähän niinkuin?" "No, miten sen ny ottaa. Voit ajatella, että helvetti on jättimäinen excel-taulukko. Äärimmäinen tajunta olisi tila, missä tuntuisi yhtä aikaa samantekevältä, mikä tai kuka olet, mutta samalla kokisit äärimmäistä vastuuta kaikesta - eli tavallaan päinvastainen kuin sinulla hiljalleen keski-ikäistyvällä luuserismiehellä on päällä enimmän aikaa", Ali valistaa. "Ole nyt jo saatana hiljaa! Tuut tänne mesomaan ja kouluttamaan suurin piirtein lupaa kysymättä kuin mikäkin flaamilaisen urheilijan näköinen perskristus. Pian häivyt ja jätät mut tänne laulamaan yksin suvivirttä kukkapenkin reunalle, kun toiset tupakoi ja nauraa ikuisia tekonaurujaan, mokomakin sisäpeliuistin!" "Ei mulla oo mitään vastuuta siitä, miten sä aikaas kulutat. Mä vaan tiedän ja ymmärrän kaiken, mitä sulle tapahtuu." Hetken hiljaisuus. "Ei mua ees kiinnosta. Mä vaan tiiän", Ali toteaa hymyillen kusipäisesti kuin maailman teriltä onnistuneesti villaneuleeseen piiloutunut perheenisä.

"Muistatko, kun kerran vuosikymmen sitten heräsit varhain aamulla puhelinnumeron jatkuvaan toistumiseen? Siitä puuttui ovelasti pari numeroa. Heräsit juuri siihen puutteeseen, tiesit, että sinun pitää ajatella sitä. Ja sinä kirjoitit pian sähköpostia numeron omistajalle, joka vastasi, että..." "... että 'olipa hassua, että kirjoitit juuri nyt.' Muistan toki. Hän kirjoitti, että..." "...että yhteinen ystävänne oli juuri surmannut itsensä hyppäämällä kallionkielekkeltä vesiputoukseen." "Niin." "Sinut se yllätti, mutta minä ravistin sinua yöllä, muistutin sinua." 

"Minä tiesin ja tunsin kaiken, sen hetken jo vuosia aiemmin kevätauringossa, kun hän ojensi sinulle hymyillen jäähyväiskirjeen käsialansa jättimäisine kaarineen. Minä kirjoitin sinun muistiisi ennalta tuon, ettei jäähyväiskirje koskenut pelkästään lähtöäsi, vaikka sinä kauniisti mutta omahyväisesti avautuvalla nuoren miehen tajunnallasi ajattelit, että tuo nainenhan on oikeasti ystävällinen... sinä et nähnyt epätoivoa. Minä tiesin sekunnin tarkkuudella, milloin se löisi hänet lopullisesti. Näin hänen suoniinsa ja suoliinsa, tunsin pienenpienet eliöt ja hermojen sihinän. Ja kun hetki oli sopiva, muistutin sinua."

*

"Kun tajuat näkeväsi jotain sivusilmällä, kuulevasi jotain ohimennen... minä voin periaatteessa laskea kohtalosi mistä tahansa pisteestä mihin tahansa pisteeseen. Te täällä ylisessä pysytte järjissänne aika pitkälti tyhmyyttänne", Ali tylyttää, ja minua alkaa toden totta masentaa tämä Ciorania ja Tinttiä olemuksessaan yhdistelevä lyömättömän tuntuinen viisastelija. Ajatus, että tuo pönöttävä ahdistusseminaarilainen väittää olevansa tukahdutettu osa minua, on inhottavuudessaan ihan omaa luokkaansa verrattuna mihinkään, mitä olen viime aikoina kokenut.

"Siitä naisesta. Haluatko sellaisen?" "En ole koskaan pitänyt tuollaisista suorista kysymyksistä. Tiiät, että aihe on maailman epäsuorin." "Se on sitä vain sinun kierossa päässä, sinä valon lapseksi itsensä jostain syystä mieltävä hitaasti kaljuuntuva nurkkapöydän puolijuoppo." Vittuilu menee punottavien poskieni ohi, vastaan suoraan sisältöön: "Ei. Tästä olen varma. En tiiä ketään, jolla tämä asia olisi mennyt tosta vaan putkeen tavalla, josta voisin ottaa mallia. Tämä aihe ei kuulu helvettiin." "Kuuluu, kuuluu", sanoo Ali itsevarmana - ilman tuota äärimmäisen rasittavaa perusilmettä häntä alkaa olla vaikea kuvitella. "Tämä asia jos mikä kuuluu!"

"Oletko miettinyt, mikä yhdistää elämäsi suurinta toteutunutta ja toteutumatonta rakkautta? Niinpä niin, et tietenkään ole, et edes tämän vertaa näe ulkomaailmaa, sinä köhinä-Cohen! Aivan kuin joillain asioiden olemassaolon tai -olemattomuuden tyyppisillä nyansseilla olisi merkitystä. Mietipä hetki. Lasketaan yhdessä muutaman kerran kolmeen. Tuijotetaan eteemme oikein tylsinä... noin, yksi, kaksi ja kolme. Näetkö?" "Se peli, kun veivataan kolmea kuppia, joista yhden alla on jokin esine, ja pitää arvata, mikä se kuppi on." "Ajattele. Veivataan, veivataan... ja joka kerta pieni pallo löytyy keskeltä." "Niin... joo... tosiaan!" "Sinulla on totta vie taipumus havaita maailmassa epäolennaisuuksia. Kunniaksesi sanottakoon, että pohdit sentään niitä - jos siitä olisi jotain hyötyä, olisitkin jo aika pitkällä." "Jotain tässä pitää miettiä, jos ei muuta niin aikansa kuluksi!" "Niin pitää, aikansa kuluksi itse kunkin."

*

Kun Ali on haihtunut toimenkuvansa mukaisesti savuna ilmaan, teen päätöksen etsiä käsiini eräs poikkeuksellisen mieluisa tyttö. 
 "Hauska nähdä sinua", tyttö sanoo poskisuudelmien saattelemana. "Hassua, että tulet juuri tänään." "Miten niin?" "En ole ollutkaan vähään aikaan täällä... olin isoveljeni häissä." "Isoveljesi? Siitä tulikin mieleeni... olen jo pitkään halunnut kysyä... onko sinulla muita sisaruksia?" "On, on minulla pikkuvelikin. Miksi katsot noin?"