Jotenkin tautien historiaa kun katsoo, niin ei ole mitenkään niin käsittämätöntä, että ihmiskunnalla on kilahtanut vähän hattuun viimeisten vuosikymmenten teknologinen kehitys. Ei ole koskaan ollut tällaista, että on tuntunut mahdolliselta "selvitä elämästä hengissä" siinä määrin, että Juice sanaili asiasta, vaikkakin juuri käänteistä toki väittäen.

Nythän tämä epidemia on jotenkin ehkä myös minun aistiakseni valaissut, minkälainen porukka tyypillisimmin äänestää ympäri länsimaailmaa esiin nousevia uuskonservatiivisia liikkeitä. Ne on jotenkin just niitä, jotka menee omalle mökilleen ja julistaa sieltä, että muut on ihan tyhmiä kun ne noudattaa rajoituksia. Nuo tuollaiset "mehän ollaan jo voitettu kaikki ongelmat kun Neuvostoliittoa ja ruttoa ei ole" -tyypit on siirtyneet jonkinlaiseen ikuiseen hyvinvointiin, missä ne ei jotenkin hahmota, että muut ihmiset joutuu tekemään niiden hyvinvoinnin eteen tässäkin maailmassa paljon töitä. En tarkoita vain bangladeshilaisia tai vaikka erilaisia hoitajia, vaan oikeastaan ketä vaan meitä kiinteistöjäomistamattomia.

Joku voi nyt sitten kokea kriisin kansallisen tason hoidon olevan jokin jumalallinen merkki, että "rajat kiinni" -politiikka on, miten sen nyt sanallistaisin, "osoittautunut oikeaksi" tai jotain - jopa vaikka talouden avaaminen kansanterveyden yli priorisoiden tuntuisikin vieraalta. Joka on minun kirjoituksia kuunaan seuraillut, tietää, että en ole mikään "persu on natsi lällällää" -mies. Uuskonservatiiveja en silti kelpuuta tosiaankaan mistään ns. "heikoista" huolehtimisen mannekiineiksi. Enempikin ovat just niitä, joiden mielestä tuurilla ja taidolla muodostunut/muodostettu em. kermaperseporukan hyvinvointi on säilytettävä muuttuvassa maailmassa hinnalla millä hyvänsä.

Ja luulen, että kuka tahansa täysjärkinen on myöskin tajunnut, että kansainvälinen yhteistyö on paperia juuri siksi, että se on säilynyt oikeasti alisteisena globaalin finanssikapitalismin status quolle. Kriisinhoidossa palataan kansalliselle tasolle samoista syistä kuin lamoistakin kärsivät aina paikalliset työväestöt ja työttömät: koska systeemi on globaali hierarkia, ei mikään kansojen vapaaehtoinen yhteistyöjärjestely.

Tämä kirjoitus vaikutti näihin pohtimisiin jossain määrin.

Pidän tätä kirjoitusta sinänsä aika keskinkertaisena, ihan jo siksikin, koska pyrin henkeen 

ja vereen välttämään kaikkia ajankohtaisaiheita ja (sosiaalisen tai epäsosiaalisen) median 

paisuttamia k(u)ohuja.

Pidän kuitenkin esillä, koska regressio kuri- ja kunnollisuuspohjaiseen syvälahjattomuuteen 
on hihhuliliberalismin ylilyöntien vastapainona niin ilmeinen riski.

kompromissin voima

Naisten absoluuttinen miesmaku: isä, poika ja pyhä henki.

nyky-suomen sanakirja: toisinajattelija

Henkilö, jonka kognitiivinen kapasiteetti ja sivistystaso ei riitä edes valtaideologian ymmärtämiseen.

Elokuvat ovat jonkinlaista metafyysistä turismia, halpalentoja oman kehon ulkopuolelle.

*

Luulen, että annettuun suuntaan tuijottelija unelmoi aina samasta: että jossain olisi "hyvä valta".

kyyhkyset

Nyt eletään jännittäviä aikoja. Ikkunalaudalleni on muuttanut pari kyyhkystä. Siellä ne panevat menemään, tasainen pyöreistä lähteistä tulevan kuuloinen kolina sulautuu perusdepressiivisen puolittaiseen aamuerektiooni aina kello kahdeksalta, kun unet olisivat muuten suloisimmillaan.

Ensireaktioni on aina avata ikkuna ja läväyttää se uudestaan kiinni, että lähtevät varmasti hiiteen. Sitten minut kuitenkin valtaa karu itse-epäilys: nuo ovat nähtävästi onnistuneet elämässä paremmin kuin minä. Tai kuka tietää, ehkä kyyhkyset eivät ole koskaan alun alkaenkaan tappaneet luontosuhdettaan ja seksuaalisuuttaan samalla tavalla kuin ihminen? Ehkäpä nuokin tuossa ovat vain normi keskiluokkaisia luusereita siivekkäässä muodossa? Mistä voin tietää?

Ja enkö minäkin, jos leikitään, että olisin lentokykyinen ja onnistunut jollain ilveellä neutraloimaan jonkun naaraspuolisen lajikumppanini narsismia riittävissä määrin itsestäni mielekkäältä tuntuvana hetkenä, liitelisi halki naapuruston ihmisten asumuksia rynkyttelemässä? Huokaisen ja käännän kylkeä. Mikäs minä olen tätäkään episodia häiritsemään, näinä valistuneina aikoina.

*

Ikkunalautani on selvästi hyvä niille. Olen jättänyt raskaat puiset kaihtimet taktisesti raolleen varmaan jo viime kesänä, että tuuletus toisi sisään mahdollisimman suuren määrän ilmaa suhteuttuna subtrooppisvivahteisiin hyönteisiin. Talvella näilläkään leveyspiireillä ei ole tällaisella väliä, lähinnä vain sillä että ikkuna on visusti kiinni. Isoissa myrskyissä nämä vanhat rakenteet taas tuntuvat kolisevan jollain tavalla joka asennossa.

Linnut mahtuvat joustavuuttaan kaihdinten alta, siellä ne kokevat olevansa suojassa. Kun astun - hienotunteisesti hetken valiten - pälyilemään niitä, ne katsovat hetken hämmentyneen oloisina, kuin kysyisivät neuvoa toisiltaan. Sitten toinen pyrähtää karkuun, ja toinen seuraa hetken päästä perässä. Vaikutelma on, että jos osoittautuisin riittävän monta kertaa vaarattomaksi, ne eivät enää karkaisi ensinkään. Niissä on selvästi jotain perimmäistä leppoisuutta.

*

Mitä nuo oikeastaan meistä ihmisistä ajattelevat? Onko niiden geneettisessä muistissa jokin taju siitä, että maailma on nyt outo ja tilapäinen, kummallisesti kovuuteen ja kulmikkuuteen viehtyneiden apinoiden hetkellisesti pilaama? Vai ottavatko ne talot, lyhtypylväät ja ikkunalaudat osana ikiaikaista luontoa, samanlaisena kuin graniitti on? Mistä ihmeestä tuota voi tietää?

Tätä pohtiessani tunnen itseni jonkinlaiseksi urbaaniksi rölliksi. Tunnetuin esikuvani itse taisi olla vielä ensimmäisen sukupolven akateeminen, hänen äitinsä povessa oli varmasti lyyrapinssi. Veikkaan, että Röllistä hänen alkuperäinen jantelainen vertaisryhmänsä tuntuu jonkinlaiselta hylkivältä roskajoukolta, kun taas kaupunkien varsinaiset ihmiset lähinnä roskaavalta joukolta, liian itsevarmalta ja pelottavalta, että muita näkökohtia jaksaisi lähteä loputtomasti tonkimaankaan.

Röllin kohtalo ei ole oikeasti kovin ruusuinen. Opiskeluaikoinaan hän kantoi mukanaan rahtusellisen jotain omituista mammutinkaatajan karmaa, piti yhteishengen tavoittelua itsestäänselvänä ja itki sisimmissään kaikenlaista tuhoa ja kuolemaa. Siksi - ja ehkä myös Tiina-tontun toivottoman ruotsinmielisyyden vuoksi - hän oli epätyydyttävistä opinnoistaan valmistuttuaan käytännössä pakotettu palaamaan törmäysvyöhykkeelle. Siellä hän toimii edelleen palkattomana diplomaattina. 

Nyt Röllin elämää sävyttää viinanhuuru, itsekseen hihittely ja ennen kaikkea eräänlainen lievä masokismin vire: hänellä ei ole lopullistuneessa välitilassaan mitään vääntövoimaa suhteessa henkilöihin, jotka kokee kohtalonpiirinsä sisäisiksi. Sosiaalisuus korvautuu luonnon totemisoinnilla, ja vähäisen hygieniakiinnostuksen vuoksi hänen elämänsä reunoja huuhtoo tällä hetkellä vain nettipornon valtameri. Nopea nettiyhteys pitää Röllin osana sivilisaatiota, sen tarkkailijajäsenenä.

* 

"Jos minulla olisi kova nälkä, nuo pulut varmaan maistuisivat hyvälle", ajattelen, ja nukahdan uudestaan.

kilpailu ja ideologinen huonous

Taitaa muuten olla näin, että jos joku korkeampi voima antaisi ihmiskunnalle vaihtoehdon X, jolloin talous kasvaa ja maailma loppuu, sekä vaihtoehdon Y, joka tarkoittaisi nykyisen materiaalisen hyvinvoinnin järkevämpää ja kestävämpää allokointia ja pelastaisi maailman, aivan ylivoimainen enemmistö valitsisi vaihtoehdon X. Käytännössä monet muuten niistäkin, jotka eivät asiaa näin muotoiltuna tunnustaisi.

Kilpailuyhteiskunta on hyvin pitkälti lahjattomuusyhteiskunta, jossa aiempi porvarillinen eetos jollakin elämänalueella ilmenevän tai hankitun murskaavan osaamisylivoiman muuttamisesta statukseksi on korvautunut jonkinlaisella tämän alkuperäisen kuvion laimenteella: kilpailu tarkoittaa lopultakin jotakin tällaista, että haluaa todistella olevansa paras tai hyvä jossakin, missä ei ole silmin nähden ylivoimainen tai transsendentaali. Kenttähän tässä ei enää myöskään sisällä avaumia, jossa tunarikin voi tehdä jotain mielekästä otollisissa oloissa tai vahingossa, vaan lahjattomuuden singulariteetti on täydellinen. Systeemin ulkoisvaikutukset ympäristölle ja ihmisten tunne-elämän kehitykselle ovat silmin nähden aika isot, tuli sitten mitään pieniä tai suurempia maailmanloppuja tai ei.

Ilmeisesti lahjattomat tosiaan kuvittelevat, että omaisuus on ihmisen jonkinlainen attribuutti, vähän kuin vaikka solisluun paksuus. Tämä hahmottamisvaje voisi olla jonkin ensyklopedian määritelmä sille, mitä huumorintajuttomuus on: kykenemättömyyttä siirrellä tiettyjä käsitepalikoita irrallaan toisistaan.

Informaatioajassa pätee, että silloin kun houritaan "veloista", yhteiskunta on velkaa niille oman infrastruktuurinsa osille, joille se on jälkijättöisyyttään tai korruptoituneisuuttaan antanut pystyttää näkymättömiä yksityisiä tietulleja. Monopolisaatio - tai oikeastaan jo radikaali oligopolisaatio - on aika hyvä tunnusmerkki siitä, että kyseessä ei ole varsinainen tuotanto, vaan tällainen infrastruktuurikaappaus, banaliteetin keskusnoodina olo. "Liikesalaisuuksien" kulttuurista taas näkee sen, että toiminta on sillä tavalla lahjatonta, että sitä olisi luonnollisissa, vapaamman talouden oloissa helppo - ja tarpeellista - kopioida. 

Näin huonouden singulariteetti pyörii postporvallisessa sosiaalisessa avaruudessa aukottomana paskakehänä, jolla on tukenaan debiilien massojen lähes täydellinen lojaliteetti. Mm. laitoskasvatuksen aiheuttama jatkuva kognitiivisten kykyjen pudotus tekee prosessista toistaiseksi deterministisen myös aika-akselilla.

Japanilainen käytösmalli kuin traumaattisen epidemian peruja.