rakkaudettomuus postmodernissa

On tämä tietty big datan taso, ihmisen mielessäkin siis. Minulla se aktivoituu esimerkiksi jalkapallossa. Välillä siinä huomaa muotoja ihan samalla tavalla kuin metsästäjä-keräilijä luonnossa tai algoritmi tietokannassa.

Selaan jonkun ranskalaisen joukkueen historiaa taaksepäin. Huomaan heidän nousseen vuonna se-ja-se kolmannelta sarjatasolta toiselle, missä he pelasivat kolme vaisuhkoa kautta. Neljännellä tapahtui selkeä pomppaus ylöspäin, tosin ei kärkeen, mutta taulukon paremmalle puoliskolle. Ennen kuin selaan eteenpäin seuraavaan kauteen, prognostisoin mielessäni, että tällaisen menestyskauden jälkeen tulee putoaminen sarjaporrasta alaspäin. Ja juuri niin on.

Tai toinen esimerkki: seurailen tylsyyspäissä maaottelukierrosta netin tulosseurantasivuilta, EM-karsintoja. Puola johtaa Israelia vastaan 1:0. Hetken päästä, kun ollaan toisen puoliajan puolivälin paikkeilla, tilanne onkin muuttunut kolmeen nollaan. Ennen kuin katson, ketkä tekivät maalit, esitän mielessä arvauksen, että toinen näistä maaleista on tullut rangaistuspotkusta. Ja juuri niin on.

*

Nk. parisuhteiden analysointi edellä kuvailemallani silmällä tuottaa pohjoismaiden osalta jäätävän tuloksen: niiden erottaminen kiinteistöbisneksestä ei välttämättä kävisi ihan käden käänteessä. Jotenkin näin: oikeasti uskonnollis-liberaali ideaali on selvitä elämästä yksin. Siis paperilla. Tosiasiassa tällaisen edellytys on tietysti nimenomaan sijaitseminen mimeettisen kentän myrskynsilmässä. Kun ihminen on varma, että hän on ”haluttu”, ts. hän on varma omasta ”normaaliudestaan” – ei mielenterveysongelmia, työttömyyttä, rumuutta jne. – hän on tilanteessa, jossa vallitsevilla arvostuksilla yksinkertaisesti "kannattaa" pyrkiä onnelliseen parisuhteeseen omistusasunnon kanssa. 

Tällainen tilanne on tietysti käytännössä mahdollinen vain tietynikäisille naisille. Tämä kiihkeimmin liberalismia – kauppa- ja tilimoraalia naiivista työn fetisoinnista ”hiilijalanjälkiin” - uskonnollistava ihmisryhmä sitten ikään kuin käynnistää sen jo vähemmänkin analyyttisella silmällä nähtävän ilmiön, jossa ns. parisuhteissa tyypillisesti tingitään rakkauden ideaalista, koska vanhanaikaiset psykologiset ja biologiset motivaatiopohjat – esimerkiksi miesten kaikenlainen urhoilu sen osoituksena, että he kestäisivät normaaliakin narsistisemman, ”arvokkaan” naisen – ovat korvautuneet laajassa mielessä ”kaupallisilla” motiiveilla. 

Suuret asumismenot ja huono itsetunto - vinha halu normaaliuteen - pyörittävät kuviota, jossa miehet saavat yleensä aavistuksen vähemmän hehkeän ja/tai esimerkiksi mielenterveydeltään häilyvämmän naisen ja naiset vastaavasti aavistuksen hulttiomman miehen kuin haluaisivat. Kaikista hulttioimmat tai pakollisessa ”profiilinluonnissa” – naisten katsetaloudellisesta ylivoimasta lähtevän emänarsismin paijaamisessa (juuri tämä rakennehan yhdistää lopulta Casanovan kehen tahansa parisuhdetavikseen) - epäonnistuvat miehet ovat tietysti vielä huomattavasti suuremmassa syrjäytymisvaarassa kuin olivat vanhanaikaisessa kristillisessä yksiavioisuusperversiossa, jossa neitojen suloista ei vielä tarvinnut kilpailla asuntoja vastaan. Eräänlainen uusi uskonnollistumistrendi - konservatiivisuuden varaan yhtäällä, liberalismin varaan toisaalla, sen mukaan, kumman painovoima on suurempi, eli tämän ilkeän tekstin hengessä kiinteistövarallisuuden paikallisen keskittymisprofiilin mukaan - on pelin seuraus.

*

Ehkä yksiavioisuusperversion postmodernismissa voisikin määrittää jonkinlaisena teini-iässä saavutettavana ontologisena varmuutena rakkauden olemattomuudesta. Nuorena ihmisen tajuntaan juntataan populaarikulttuurilla ja epäkypsien yksilöiden keskinäisellä sadismilla, että mitään sukupuolten välistä emergenssiä ei ole olemassakaan, vaan ihmisen pitää ihan ilman muuta uhrata elämänsä produsoidakseen tietynlaista ”arvoa” mimeettisessä kentässä. 

Siinä missä vaikka ortodoksisessa tai islamilaisessa kulttuuripiirissä näkyy vielä selkeästi tietty seksuaalisuuden karkeampi hintamekanismi, länsimaissa ihmisen ”arvoa” tuossa kentässä on nykyään ennen muuta tietynlainen katsottuus. Medianäkyvyys vetää ihmisiä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä juuri siksi, koska median kenttä tarjoaa oikopolun "suosioon" ohi kaikkien todellisten kompetenssien. Sama ilmiö periaatteessa selittää myös monet muut manipulatiiviset apinantemput jatkuvasta tekohymyilemisestä karvojen nyppimiseen ja hegemonisen käytöksen onttoon simulointiin: ideana on joka tapauksessa maksimoida katseen viihtyvyys omalla iholla. Ihmiset käyttäytyvät itse itseään kohtaan hieman samoin kuin orjakauppiaat aikanaan orjia kohtaan.

*

Rakkauden olemattomaksi olettamisen pystyy päättelemään jossain määrin takaisinpäin siitä, miten postmodernit ihmiset – viisaat ja mukavatkin - käsittelevät rakkaudessa epäonnistumisen tai hylätyksi tulleisuuden tunnetta, siis ulkopuolisina tarkkailijoina. Tyypillisiä ajatuskulkuja ovat tämmöiset kuin esimerkiksi ”ehkä sä tarvitsit jonkun tuommoisen” - eräänlainen toimijasubjektien ja niiden välisten relaatioiden häivyttäminen ja tapahtumien jonkinlainen kollektiiviseen solipsismiin ajava kuvitteleminen kokijan ominaisuuksiksi - tai että pitää "välttää kauheita eksistentiaalipohdintoja”, mikä lienee maailman kautta aikain typerimmän viisauden - ”se mikä ei tapa, vahvistaa” - jonkinlainen parafraasi. Usein kohtaa myös yksinkertaisesti täydellisen relativoinnin - empatia torppautuu siihen hirveään hätään, jolla yritetään pitää huolta, ettei kukaan vain ole kokemassa tai kokenut sellaista, mitä minä en ole.

Kuvitellaan, että elämää voi elää ”eteenpäin” ilman että mikään taaksejäänyt muodostaisi mitään ylipainetta minnekään. Yllätytään sitten syöpädiagnoosista, autoimmuunihäiriöistä ja niin edelleen.

Ihminen olentona maan päällä: oman musiikkimakunsa esittelijä.

merillä

Vaikka X on vartavasten ostanut alennuseineksiä jääkaappiin - se on hänen harrastuksensa toton peluun lisäksi - emme saisi syödä kovin paljoa, ettemme vain aiheuttaisi suhteettomia taloudellisia tappioita. Työkeikka on vetänyt minut ja työnjohtaja X.Y.:n vähän kauemmaksi pääkaupunkiseudusta, ja maksuton sukulaismajoitus paikan päällä on hyvä luksus.

Talviolympialaiset ovat käynnissä ja kaukosäädin isäntämme vatsalla, joka levittyy hänen leukansa alla puolipallon muotoisena tarjottimena. Isäntä kannustaa suomalaisia, mikä ilmenee jonkinlaisena levottomana sätkimisenä lähtölaukauksen hetkellä. Pian hän alkaa sadatella pessimistisesti ja naureskella pilkallisesti. "Flunssa? Heh-heh! Hyvin ajoitettu sekin... Oho! Ihanko väsymys painoi? Voi mahoton!"

Majoittajamme on päätynyt nykyiseen pelkistyneeseen elämänmuotoonsa palattuaan maailman meriltä, missä oli yrittänyt ilmeisesti irtiottoa lestadiolaisesta taustastaan. Päivät hänellä taitavat sujuakin teeveenkatselun merkeissä, mutta yöt ovat toinen juttu. Koska muualle ei mahdu, saan nukkua hänen kanssaan samassa sängyssä. Pitkien korina- ja vihellyskonserttien väleissä isäntä säpsähtelee ajoittain puolittain hereille. "Jeesus, oletko se sinä? Olenko minä nyt kuollut?"

Jääkiekon välierä, Suomi-Yhdysvallat. Kaikki veikkaamme vähämaalista tulosta. Ensimmäisestä erästä tulee kiekkohistorian eräs käsittämättömimmistä konttauksista, USA mättää peräti kuusi maalia. "Rusettiluistelijoita! Kas kun maila pysyy kädessä, koristeena nimittäin. Opasteillako nuo pitäisi vastustajan maalille ohjata?" 

Ilta sujuu teeveen ääressä tiuhaan mutustellen ja harvakseltaan jutustellen. Vohkin kuin vohkinkin jääkaapista vähän lisää ruokaa, eikä isäntä ole lopulta moksiskaan. Työnjohtaja virittelee keskustelua mieltään askarruttavista asioista. "Akan pitää olla tasa-arvoinen. Seksissä ja muutenkin. Mutta veminismiin ei pidä mennä, nehän haluaa ite valtaan semmoset", isäntä opastaa. "Jos suhde rakoilee, täytyy kysyä, miksi palosireeni on rikki."

Jossain vaiheeessa majoittaja alkaa torkahdella. Kaukosäädin liikkuu tuolloin hänen vatsallaan tasaiseen tahtiin ylös ja alas. Nyt hän on meri, ja laiva keinuu hänen aalloillaan.

kuvapareja III

Vedonlyönti, köyhän kansan pörssi. Punaisia ja vihreitä nuolia, tarkkoja numeroita. Mies on se sukupuoli, joka pelaa. Unelmoi elinehtojensa kumoutumisesta.

hybridivaikuttimet sisällämme

- prologi: puolalaiset vuorikiipeilijät -

Maailman 14 korkeimmasta huipusta (niitä noteerataan yleisesti 14, koska tuon verran on yli 8 km korkeita erillisiä huippuja) 13:lle on ylipäätään kiivetty talvella (K2:lle ei). 9:ssä tapauksessa näistä ensimmäisenä huipulle ehättänyt henkilö tai porukka on ollut kokonaan puolalalainen, kerran puoliksi.

On vedettävä johtopäätös, että uskonnon ja nationalismin päällekkäisyys näköjään paitsi estää ("porvarillisen") kolmannen kaistan ilmestymisen maan lippuun, samalla aiheuttaa yksilöissä jonkinlaisen oudon paineen lavastaa itsensä kohtaaminen hyvin dramaattisesti - jos ei tuota nyt halua kutsua suoraan omalla nimellään masokismiksi.

Viittaan samalla (tšekko)slovakkien poissaoloon skenestä: Karpaatit eivät itsessään tosiaankaan selitä asiaa. Samalla on huomattava myös esimerkiksi vaikka venäläisten ja serbien poissaolo, ainakin tuon räikeän yliedustettuuden suhteen. Pelkät maalaiskristilliset perhearvot eivät siis myöskään riitä. Kyseessä on luultavasti tietty tilanne, jossa yhteisö on tiivis, mutta ihanne ainakin osittain yhteisön ulkopuolella. Olemassaoleva yksilöllisyys, jota ei tohtisi kuitenkaan yhteisön paineessa ilmentää. 
 Ja onko yksilöllisyys itse asiassa aina jotain vierauden janoa?

*

Lännessä on tätä nykyä vahvana meeminä pelko siitä, että Venäjä haluaa aktiivisesti heikentää ja hajottaa EU:ta. Minusta tuossa on sinänsä olemassaoleva ilmiö - regionaalisten valtaklikkien reviiririennot - luettu jossain määrin väärin tai yli. Lännessä on nimittäin tapahtunut (post)modernisaation myötä, ns. "hippiajan" jälkeen ennennäkemätön kehitys, jonka myötä ydinperhemalli on leikkautunut kokonaan irti sitä kantaneesta yleisemmästä sukuklaanimentaliteetista. Jo sotienvälisen ajan totalitarismit taisivat ilmentää eräänlaista urbanisaatioon liittyvästä perhekoon pienenemisestä koettua shokkiaaltoa.

Tällainen tulkinta ainakin selittäisi ideologioiden duaalisuuden: oli ikään kuin aiempaa suurempi pakko ilmentää korostuneen duaalista sukupuolijärjestelmää, missä "ylimääräiselle" feminiinisyydelle ja maskuliinisuudelle oli löydettävä jonkinlaiset tasapainotus- tai purkukanavat. Samallahan sisällissotatunnelmissa vaatii aina selityksensä myös hutu-/tutsi-ilmiö: rajanveto osapuolten välillä on usein äärettömän hankalaa. Samanlaisen elinkeinon piirissä olevat sukulaiset saattoivat ajautua sympatian ja antipatian varassa eri puolille.

* 

Lopulta ydinperheestä on tullut länsimaissa eräänlainen yksilön harkinnanvarainen elämäntapavalinta muiden joukossa. Sen kuvitteleminen ainakaan seksuaalisesti luonnolliseksi rakenteeksi vaatii vallitsevalla pornon tarjonnalla jo käytännössä jonkinlaista sivistymättömyyttä: pikemminhän on tilastojen valossa niin, että mitä vahvempi perinnesidonnaisuus moraalissa, sitä suurempi ja oudompi pornon kulutus. (Pakistan taisi jossain vaiheessa olla eläinpornon kulutuksen kärjessä, tällainen nippeli jäi mieleen ajoilta jolloin näitä ilmiöitä aloin laajemmin ruotimaan.)

Läntisellä individualisaatioprosessilla on kuitenkin ollut seurauksenaan selvästi sekin, että yleisempi yhteiskunta on lakannut kokemasta vastuuta edellytysten luonnista ihmisten lisääntymisstrategioiden toteuttamiselle. Ja koska tietynlaisesta luonnottomuudestaan huolimatta kahden yksilön liittoutuminen lisääntymisyksiköksi ei ole vielä saanut minkäänlaista varteenotettavaa haastajaa, samalla kun perheyksikön omat vaatimukset ovat - tai siis olisivat - räikeässä ristiriidassa uskonnollisen liberalismin hellimän talousjärjestelmän eli globaalin finanssikapitalismin vaatimusten kanssa, ollaan päädytty tilanteeseen, jossa länsimaiden oma sosiaalipsykologinen tila vetää kahteen suuntaan.

Yhtäältä on se moraali, joka vetää kohti vielä pienempää perheyksikköä, pelkkää huoltajan ja lapsen bondia, mahdollisesti sillä lisällä, ettei huoltajuuden, äitiyden tai edes naiseudenkaan tarvitse langeta yhteen. Toisaalta on sitten uuskonservatiivinen moraali, jolle kasvaa luonnollista kannatuspohjaa uusimpaan moraaliseen suunnanmuutoksen mukaan pääsemättömistä tai haluamattomista ihmisistä laidasta laitaan. 

Jälkimmäisen ryhmän painoarvo lienee suurempi maalla, Itä-Euroopassa, miesten keskuudessa, vanhemman väen piirissä ja elinkeinoelämässä. Uskonnollistuvaa liberalismia à la "minä ja valintani" kannattavat taasen eri vahvuuksina, yllätys yllätys, ihmiset, joilla elämä avautuu kokemuksellisesti edessään mahdollisuuksina: alle mummoikäiset ja varsinkin lapsettomat naiset, nuoret laajemminkin, "koulutetut" (lainausmerkit siksi, että koulutus ja sivistys ovat niin usein ilmeisen eri paria), urbaanit tai paikanvaihtoja muuten kaihtamattomat, kasvoiltaan kauniit jne.

*

Jostain syystä media ei suostu näkemään, että duaalisuus on länsimaissa sisällä. Olemme kriisissä siksi, että meillä ei ole tällä hetkellä yhteiskunnanlaajuisia jaettuja visioita siitä, miten voisimme siirtyä uuteen, virtuaalis-digitaalisen spektaakkelin aikaan niin, ettei vähintään puolet väestöstä joudu sen takia tinkimään elämänlaadustaan. Tämä asia on itsessään simppeli. Ongelman ratkaiseminen paikallistasolla voi olla nykyihmisten jo äidinmaidossa imemistä vapauksista tinkimättä sen sijaan aika vaikeaa. Kirjoitinkin muistiin lähinnä taustoittaakseni EU-vaalien myötä käytävää debattia.

Sitä voi etsiä onnea tai etsiä mieltä.