rakkaudettomuus postmodernissa

On tämä tietty big datan taso, ihmisen mielessäkin siis. Minulla se aktivoituu esimerkiksi jalkapallossa. Välillä siinä huomaa muotoja ihan samalla tavalla kuin metsästäjä-keräilijä luonnossa tai algoritmi tietokannassa.

Selaan jonkun ranskalaisen joukkueen historiaa taaksepäin. Huomaan heidän nousseen vuonna se-ja-se kolmannelta sarjatasolta toiselle, missä he pelasivat kolme vaisuhkoa kautta. Neljännellä tapahtui selkeä pomppaus ylöspäin, tosin ei kärkeen, mutta taulukon paremmalle puoliskolle. Ennen kuin selaan eteenpäin seuraavaan kauteen, prognostisoin mielessäni, että tällaisen menestyskauden jälkeen tulee putoaminen sarjaporrasta alaspäin. Ja juuri niin on.

Tai toinen esimerkki: seurailen tylsyyspäissä maaottelukierrosta netin tulosseurantasivuilta, EM-karsintoja. Puola johtaa Israelia vastaan 1:0. Hetken päästä, kun ollaan toisen puoliajan puolivälin paikkeilla, tilanne onkin muuttunut kolmeen nollaan. Ennen kuin katson, ketkä tekivät maalit, esitän mielessä arvauksen, että toinen näistä maaleista on tullut rangaistuspotkusta. Ja juuri niin on.

*

Nk. parisuhteiden analysointi edellä kuvailemallani silmällä tuottaa pohjoismaiden osalta jäätävän tuloksen: niiden erottaminen kiinteistöbisneksestä ei välttämättä kävisi ihan käden käänteessä. Jotenkin näin: oikeasti uskonnollis-liberaali ideaali on selvitä elämästä yksin. Siis paperilla. Tosiasiassa tällaisen edellytys on tietysti nimenomaan sijaitseminen mimeettisen kentän myrskynsilmässä. Kun ihminen on varma, että hän on ”haluttu”, ts. hän on varma omasta ”normaaliudestaan” – ei mielenterveysongelmia, työttömyyttä, rumuutta jne. – hän on tilanteessa, jossa vallitsevilla arvostuksilla yksinkertaisesti "kannattaa" pyrkiä onnelliseen parisuhteeseen omistusasunnon kanssa. 

Tällainen tilanne on tietysti käytännössä mahdollinen vain tietynikäisille naisille. Tämä kiihkeimmin liberalismia – kauppa- ja tilimoraalia naiivista työn fetisoinnista ”hiilijalanjälkiin” - uskonnollistava ihmisryhmä sitten ikään kuin käynnistää sen jo vähemmänkin analyyttisella silmällä nähtävän ilmiön, jossa ns. parisuhteissa tyypillisesti tingitään rakkauden ideaalista, koska vanhanaikaiset psykologiset ja biologiset motivaatiopohjat – esimerkiksi miesten kaikenlainen urhoilu sen osoituksena, että he kestäisivät normaaliakin narsistisemman, ”arvokkaan” naisen – ovat korvautuneet laajassa mielessä ”kaupallisilla” motiiveilla. 

Suuret asumismenot ja huono itsetunto - vinha halu normaaliuteen - pyörittävät kuviota, jossa miehet saavat yleensä aavistuksen vähemmän hehkeän ja/tai esimerkiksi mielenterveydeltään häilyvämmän naisen ja naiset vastaavasti aavistuksen hulttiomman miehen kuin haluaisivat. Kaikista hulttioimmat tai pakollisessa ”profiilinluonnissa” – naisten katsetaloudellisesta ylivoimasta lähtevän emänarsismin paijaamisessa (juuri tämä rakennehan yhdistää lopulta Casanovan kehen tahansa parisuhdetavikseen) - epäonnistuvat miehet ovat tietysti vielä huomattavasti suuremmassa syrjäytymisvaarassa kuin olivat vanhanaikaisessa kristillisessä yksiavioisuusperversiossa, jossa neitojen suloista ei vielä tarvinnut kilpailla asuntoja vastaan. Eräänlainen uusi uskonnollistumistrendi - konservatiivisuuden varaan yhtäällä, liberalismin varaan toisaalla, sen mukaan, kumman painovoima on suurempi, eli tämän ilkeän tekstin hengessä kiinteistövarallisuuden paikallisen keskittymisprofiilin mukaan - on pelin seuraus.

*

Ehkä yksiavioisuusperversion postmodernismissa voisikin määrittää jonkinlaisena teini-iässä saavutettavana ontologisena varmuutena rakkauden olemattomuudesta. Nuorena ihmisen tajuntaan juntataan populaarikulttuurilla ja epäkypsien yksilöiden keskinäisellä sadismilla, että mitään sukupuolten välistä emergenssiä ei ole olemassakaan, vaan ihmisen pitää ihan ilman muuta uhrata elämänsä produsoidakseen tietynlaista ”arvoa” mimeettisessä kentässä. 

Siinä missä vaikka ortodoksisessa tai islamilaisessa kulttuuripiirissä näkyy vielä selkeästi tietty seksuaalisuuden karkeampi hintamekanismi, länsimaissa ihmisen ”arvoa” tuossa kentässä on nykyään ennen muuta tietynlainen katsottuus. Medianäkyvyys vetää ihmisiä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä juuri siksi, koska median kenttä tarjoaa oikopolun "suosioon" ohi kaikkien todellisten kompetenssien. Sama ilmiö periaatteessa selittää myös monet muut manipulatiiviset apinantemput jatkuvasta tekohymyilemisestä karvojen nyppimiseen ja hegemonisen käytöksen onttoon simulointiin: ideana on joka tapauksessa maksimoida katseen viihtyvyys omalla iholla. Ihmiset käyttäytyvät itse itseään kohtaan hieman samoin kuin orjakauppiaat aikanaan orjia kohtaan.

*

Rakkauden olemattomaksi olettamisen pystyy päättelemään jossain määrin takaisinpäin siitä, miten postmodernit ihmiset – viisaat ja mukavatkin - käsittelevät rakkaudessa epäonnistumisen tai hylätyksi tulleisuuden tunnetta, siis ulkopuolisina tarkkailijoina. Tyypillisiä ajatuskulkuja ovat tämmöiset kuin esimerkiksi ”ehkä sä tarvitsit jonkun tuommoisen” - eräänlainen toimijasubjektien ja niiden välisten relaatioiden häivyttäminen ja tapahtumien jonkinlainen kollektiiviseen solipsismiin ajava kuvitteleminen kokijan ominaisuuksiksi - tai että pitää "välttää kauheita eksistentiaalipohdintoja”, mikä lienee maailman kautta aikain typerimmän viisauden - ”se mikä ei tapa, vahvistaa” - jonkinlainen parafraasi. Usein kohtaa myös yksinkertaisesti täydellisen relativoinnin - empatia torppautuu siihen hirveään hätään, jolla yritetään pitää huolta, ettei kukaan vain ole kokemassa tai kokenut sellaista, mitä minä en ole.

Kuvitellaan, että elämää voi elää ”eteenpäin” ilman että mikään taaksejäänyt muodostaisi mitään ylipainetta minnekään. Yllätytään sitten syöpädiagnoosista, autoimmuunihäiriöistä ja niin edelleen.