taiteellinen lahjattomuus totalitarismin tukirakenteena

Kirjallisuuden potentiaalinen terapeuttistyyppinen voima ei ole siinä, että se "paljastaa salaisuuksia", "kuvaa maailman hienosti" tai muussa vastaavassa pikkuporvarillista sielua sähköistävässä ominaisuudessa, vaan juuri siinä, että se on parhaimmillaan ihan jättimäinen "entä sitten". 

Eläessään maailmassa ihmisen on pakko uskoa todellisuus. Sen sijaan jos kirjallisuus kuvaakin maailman täydellisesti, ihminen voi silti repiä lohtua siitä, että ehkä kirjailija olikin väärässä, tai kukaties koko maailma on väärässä. 

Todellisuus tuputtaa meille koko ajan masentavia tulkintojaan siitä, mikä on oikein tai normaalia: huomaa raitiovaunu risteyksessä, muista että puut kasvavat pystysuoraan. Kirjoitettu kieli sen sijaan ei sitä ymmärtävälle ihmiselle - joka ei itse halua tehdä sille väkivaltaa - tuputa yhtään mitään. Kirjallisuuden kentässä edes totta ei ole pakko uskoa, kaikki on vain ehdotusta. 

Maailman täsmällisin pysäytyskuvakin on itse asiassa laajennus ihmisen koettuun todellisuuteen. Juuri siksi autoritäärinen sielu varmaan vainoaakin kieltä: mitä parempi kuvaus, tai edes mitä pelottavampi täydennys tahdon voimalla puolittaiseksi rajattuun maailmankuvaan, sitä vahvemmin lipunheiluttelija joutuu outoon laaksoon.

Tässä hieman purtavaa niille, joiden mielestä olisi tärkeää tai hienoa siivota maailma "vääristä" ajatuksista.

13.9.2018