lauantai 25. heinäkuuta 2020

Ideologioiden itseisarvoinen väistely johtaa siihen, että oma elämäntunne saa julistuksen muodon. 

*

Jotenkin päin olo maailmassa. Puun tunnustus, että tuulee.

*

Nykyään Roomasta pääsee muutamassa tunnissa paikkoihin, joissa ei oltu kuultu valtakunnasta sen luhistuessa pihahdustakaan.

*

"Jeesustelun" kanssa symmetrinen pahuuden muoto, yhtä teennäinen ja normipaineesta johtuva. Miksi sille ei ole sanaa?

sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

hologrammietiikka

Olen pannut merkille hämmentävän tendenssin nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa: eräänlaisen hologrammietiikan.

Se toimii jotenkin niin, että juuri pidättäytymällä ilmenemästä mitenkään henkilö kokeekin sijaitsevansa eräänlaisessa eettisen origon positiossa. Eli sisällöstä tapeltaisiin vain näennäisesti, ja oikeasti ihanne olisikin tämä tietty vallalla latautunut nolluus. Tavallaan se mikä edellisellä kulttuurikaudella oli "annas kun minä näytän", on nyt se, että "lällällää, epäonnistuit spektaakkelissa".

Jotenkin niin, että "en kylläkään sitoudu siihen positioon, josta käsin käytöksesi/sanomisesi olisi ilmeisen tuomittavaa, mutta tuomitsen käytöksesi/sanomisesi silti". Ikään kuin linkitytään opportunistisesti erilaisiin tuomitsemisen traditioihin, mutta ilman sitä vanhanaikaista periaatetta, että kielteisyydelle pitäisi olla jonkinlainen pantti tai syy edes näiden sanojen laajimmassa merkityksessä. Tuomitaan ikään kuin tuomitsemisen ilosta.

"En sitoudu tähän työpaikkaan, mutta siinä pitäisi olla vähemmän kiusaamista." "En sitoudu tähän joukkueseen, mutta kiellän ilman muuta sinuakin olemasta millään tavoin sisällä siinä." "En sitoudu veganismiin, mutta tuomitsen lihansyöntisi." "En halua missään nimessä perhettä ainakaan vielä, enkä sitoudu mihinkään feminismin lajiinkaan, mutta tuomitsen strippibaarit." Ja näin edelleen ad infinitum. 

Juuri tämä tällainen "voisin periaatteessa ehkä vielä olla kiinnostunut hakeutumaan positioon, jossa tarvitsisin tätä tuomitsemisenergiaa johonkin, joten varaan position varmuuden vuoksi jo nyt". - Jotenkin tämä liittyy siihenkin, että Netflix-orientoitunut henkilö pystyy kokemaan asioita tylsinä uskomattoman laajalla spektrillä. Eli tavallaan "en ole sitoutunut omaan viihtymiseeni tässä maailmassa, mutta tuomitsen toki mälsyytesi".

tiistai 14. heinäkuuta 2020

mittayksiköiden aika

Naiivi kuvitelma, että aikamme olisi jossain kliinisessä mielessä erityisen narsistinen.

Ulospäin suuntautuvan rakkauden suhteellinen epäsuosittuus pakkohyvinvoinnin ajassa perustuu enemmänkin siihen ajattomaan ilmiöön, että vallan symbolit ja metodiikka saavat rahvaan päässä fetissiarvon. Niitä matkitaan erilaisilla katinkultametodeilla. 

Mittaamisen ja tilastoinnin kulttuurikaudella rakkauden koetaan tässä nimenomaisessa mielessä olevan omasta mittayksikköydestä pois. Jos antaa rakkautta, tulee samalla epävarmemmaksi omasta tyhjiössä mitattavasta arvostaan ja kokee pettäneensä päätoteeminsa saneleman voimakentän, eli mitattavaksi heittäytymisen. Rakkaus on lähinnä eräänlainen rikos tunteiden laissez-fairea kohtaan.

Rakkaudettomuus lienee ajassamme enemmänkin aktiivinen eettinen kategoria, ei mikään vamma. Rakkaudettomuuskäskyn noudattamiseen pyritään säännöllisin ja monipuolisin hengen harjoituksin, tarvittaessa retriitein. Rakkauden saastaiselta houkutukselta suojaudutaan kääntämällä ajatukset johonkin kauniimpaan ja herkempään teemaan, kuten asuntolainaan, suoliston hyvinvointiin tai vapaaotteluun.
mietelmäntynkiä uskonnon ja ideologian rajapinnasta

Uskonto on niiden ajatusten ja tekojen kirjo, joita ihminen ei osaa tietyllä hetkellä kuvitella moraalittomiksi. Yksilön mielikuvituksen osallistumattomuus julkiseen todellisuuteen.

*

Hirveimmän totalitarismin saavuttaisi varmaan panemalla totalitarismin noususta huolestuneimpien henkilöiden ajatuksia täytäntöön.

*

Muuan seuraus siitä, etteivät ideologiat enää asetu laimenevaa vaan vahvistuvaa uskontoa vasten: ne eivät ole enää välttämättä koko ajan väärässä.

*

Myös 1900-lukulainen ajatus kaiken lukemisen hyödyllisyydestä on vanhentunut. Mieliemme kimppuun hyökätään koko ajan uusilla tavoilla ja uusilta suunnilta, uusia pseudokoherensseja vilautellen.

*

Taistelu rauhan puolesta, nussiminen neitsyyden puolesta, sosiologinen analyysi demokratian puolesta.

*

Sosiologia ja psykologia ovat kristinuskon ja aškenaasijuutalaisuuden poika ja tytär. Paholainen voi tulla hakemaan talon väkeä kumman tahansa kautta.

*

Sekä sosiologialla että psykologialla oli ja on tärkeä kontribuutionsa modernin ajan hirveyteen. Sosiologian se usko, että tunteeton kuvailu on todempaa, ja psykologian se, että kaikki viestintä on oiretta.

*

1984 tulee ikuisesti myöhässä siksi, ettei hirveinkään ideologia ole lopulta yhtä kuin liikekannallepanonsa.

*

Yksilön on mahdotonta luoda rationaalisesti kupla, jossa hyvät asiat ovat omaa ansiota ja huonot rakenteiden syytä. Individualismi on käytännössä automaattisesti uskonnollinen suhtautumistapa.

*

Ruusukkorukouksen "salaisuus" kuvana maailmasta: tavallisuuden transsin keskellä määrätyin välein hetki, jonka tajuaa vain sille herkistyneenä.

*

https://nypost.com/2016/03/17/stalin-granddaughter-is-an-all-american-badass/
Kyllä näille (1.06-1.11) jokin Tristan Tzara -palkinto kuuluisi.
"taloudesta" ja muista olosuhteiden päälle liimatuista pseudokategorioista

Kolmannessa pakkoyrittäjyysmaassani on nyt pienyrittäjille käytössä könttävero. Sen idea oli tietysti "vähentää byrokratiaa" ja lietsoa "omillaan pärjäämistä". Työnantajat alkoivat kuitenkin heti siirtää palkansaajia pakkoyrittäjiksi, joten hallituksen oli tehtävä korjausliike: sitä yritetään tuttuun tapaan vetämällä excelissä viivoja.

Ongelma: pyrkimys suodattaa ne, joiden "kuuluisi olla" jossain yhteiskunnassa palkansaajia, on bruttotuloja ja niiden lähdejakaumia vertailemalla alun alkaen mahdotonta. (Voi miettiä vaikka materiaalikulujen ja liikevaihdon suhdetta eri yrittäjillä jne.) - Yhtälössä oikeastaan vain heijastuu se realiteetti, ettei raha "tule työstä", vaan informaatiosta, jonka muotoilmenemää tuotannon organisointikin on.

Juuri tässä mielessä lähes kaikki talousjärjestelmässämme ilmenevä "kilpailu" on perimmälti näennäistä. Se vain ikään kuin toteuttaa yhteiskunnassa muutenkin piilevät informaatioepätasapainot. Aivan samoin kuin joku voi siirtää toimintansa verotuskenttään, jossa se soljahtaa väärin veistettyyn näennäisparadigmaan, joku voi ylhäältä kaikuluodata rakenteita pääomalla. Muurahainen juoksee lattialla ja arvailee.

*

Kun asioista kuoritaan em. mielessä riittävästi rakennetta ja verkostoja pois, saadaan kaikkien kannalta ikävä tulos: kyvyt heittelevät ihmisten välillä luultavasti suurin piirtein sen verran kuin vaikka pituus. Eli suurin oikeudenmukainen omaisuus- ja palkkaero voisi olla noin 1,5-kertainen. Harvinaisissa poikkeustapauksissa päästään tuplaan.

Samalla kuitenkin kyky- ja luonne-erot ovat nykyideologiaa (uskontoa) silmin nähden äärimmäisesti häiritsevällä tavalla täysin todellisia, ja sen päälle vielä situaatioihin uponneita. Tätä kautta näyttäytyykin aikamme groteskius: ne voimat, jotka saavat ihmiset "ponnistelemaan" toisiinsa nähden 1,5-kertaisella intensiteetillä ja taidolla, yritetään häivyttää kokonaan pois näkyvistä motivationaaliset situaatiot (mm. sukupuolinen jännite, ympäristö, tajunnan historiakierrostumat) mukaan lukien.

Kaadellaan patsaita, jotka muistuttavat siitä, että eri syötteistä tulee erilainen cocktail. Sen sijaan silmin havaittava konkreettinen riisto omassa ympäristössä ei näytä hetkauttavan oikein ketään. Itäeurooppalaiset vierastyöläiset voivat hyvin asua parakeissa, joiden laatusuhde nykyiseen rikkaiden maiden elintasomediaaniin on tuskin ainakaan parempi kuin setä Tuomon tuvan vastaava. Talousfanaattinen yhteiskunta tavallaan palkitsee itseltään varastamista, edesauttaa rahan dialyysinomaisia kiertoja oman kehonsa ulkopuolella.

*

Sama mekanismi toteutuu myös kääntäen: uskonnollis-liberalistisessa uhripääomakisassa ei haluta nähdä, että uhriksi vääntäytyminen tekee elämästä todellisuuden päälle liimattua teatteria. Hyvinvointisubjektien kokemien pienten vääryyksien jynssääminen kynsiharjalla piilottaa oivasti sen, että esimerkiksi "vihalla" on oikeasti vain 1,5-kertaisia määräeroja, ja toisaalta sen ilmenemisen pakkaantumisella taas rakenteellisia syitä.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

jumitus

Itä-Euroopan yhteiskuntakriittinen keskustelu pyyhkii länsi-eurooppalaisella pöytää mm. siksi, että suurempi köyhyys ja alisteisempi asema valaisevat selkeästi, etteivät nykyiset (teollisuus)yhteiskunnat jakaudu henkisesti suinkaan kahtia, vaan kolmia, ja että tällä jaolla on lietsojansa ja hyötyjänsä. 

Kapitalismin murskakritiikki olisi todellisuudessa nyt jos koskaan oikeasti kaiken aa ja oo, mutta edellisellä sukupolvella - ja sen myötä oikeastaan kellä vaan kielen kentässä elävällä - on jokin refleksiivinen kyvyttömyys erottaa tätä asiaa omista kommunismin kokemuksistaan. Se juuri kytkee yhtäältä vasemmistolaisuuden nykyoloissa itsetuhoiseen ympäripyöreään humanismiin ja luo toisaalta kaiken kriittisyyden ja kehityksen luontaisille vihollisille, kaappiperversimmille lähimmäisillemme, illuusion, että nyt olisi jotenkin "koittanut heidän aikansa", ja että vika ei olisi järjestelmässä, vaan ihmisten "heikkoudessa", "tekopyhyydessä", liiassa kiltteydessä tms.

Ja tämä kaikki harhailu vieläpä suorastaan sadomasokistisiksi orgioiksi vääntyneen narsismin keskellä, jossa nämä harhailijat ovat samalla olennaisilta osin itsekin innolla mukana. - Muodostuu kokemuksellinen kupla, jossa nimenomaan syvin ymmärtämättömyys voi tuntua "älylliseltä rehellisyydeltä".

Valta paisuu ja porskuttaa turvassa, kun analyyttisimmatkaan tyypit eivät näytä tajuavan, kuinka uskonnollinen maaperä ja libidinaalisen tosikkouden kohdistuminen muuttuu ja on muuttunut (suru-uskonto -> kasvu-uskonto, ydinperheideologia -> narsismi), vaan analysoivat aikakautta kuin se olisi jonkinlainen ikuisen 60-luvun muoto. - Vanhat tyypit pyrkivät ikään kuin palaamaan levitointiensa jälkeen "kansaan", mutta liukuhihna onkin alla rullannut sen verran, että siinä samalla kohdalla on oikeasti jo snapchat.


Länsieurooppalaiselle silmälle yllättävästi otsikoivan lehden linja on ilmoituksensa mukaan "konservatiivis-liberaali". Kuva Puolasta kesältä 2019.