Taitaa muuten olla näin, että jos joku korkeampi voima antaisi ihmiskunnalle vaihtoehdon X, jolloin talous kasvaa ja maailma loppuu, sekä vaihtoehdon Y, joka tarkoittaisi nykyisen materiaalisen hyvinvoinnin järkevämpää ja kestävämpää allokointia ja pelastaisi maailman, aivan ylivoimainen enemmistö valitsisi vaihtoehdon X. Käytännössä monet muuten niistäkin, jotka eivät asiaa näin muotoiltuna tunnustaisi.
Kilpailuyhteiskunta on hyvin pitkälti lahjattomuusyhteiskunta, jossa aiempi porvarillinen eetos jollakin elämänalueella ilmenevän tai hankitun murskaavan osaamisylivoiman muuttamisesta statukseksi on korvautunut jonkinlaisella tämän alkuperäisen kuvion laimenteella: kilpailu tarkoittaa lopultakin jotakin tällaista, että haluaa todistella olevansa paras tai hyvä jossakin, missä ei ole silmin nähden ylivoimainen tai transsendentaali. Kenttähän tässä ei enää myöskään sisällä avaumia, jossa tunarikin voi tehdä jotain mielekästä otollisissa oloissa tai vahingossa, vaan lahjattomuuden singulariteetti on täydellinen. Systeemin ulkoisvaikutukset ympäristölle ja ihmisten tunne-elämän kehitykselle ovat silmin nähden aika isot, tuli sitten mitään pieniä tai suurempia maailmanloppuja tai ei.
Ilmeisesti lahjattomat tosiaan kuvittelevat, että omaisuus on ihmisen jonkinlainen attribuutti, vähän kuin vaikka solisluun paksuus. Tämä hahmottamisvaje voisi olla jonkin ensyklopedian määritelmä sille, mitä huumorintajuttomuus on: kykenemättömyyttä siirrellä tiettyjä käsitepalikoita irrallaan toisistaan.
Informaatioajassa pätee, että silloin kun houritaan "veloista", yhteiskunta on velkaa niille oman infrastruktuurinsa osille, joille se on jälkijättöisyyttään tai korruptoituneisuuttaan antanut pystyttää näkymättömiä yksityisiä tietulleja. Monopolisaatio - tai oikeastaan jo radikaali oligopolisaatio - on aika hyvä tunnusmerkki siitä, että kyseessä ei ole varsinainen tuotanto, vaan tällainen infrastruktuurikaappaus, banaliteetin keskusnoodina olo. "Liikesalaisuuksien" kulttuurista taas näkee sen, että toiminta on sillä tavalla lahjatonta, että sitä olisi luonnollisissa, vapaamman talouden oloissa helppo - ja tarpeellista - kopioida.
Näin huonouden singulariteetti pyörii postporvallisessa sosiaalisessa avaruudessa aukottomana paskakehänä, jolla on tukenaan debiilien massojen lähes täydellinen lojaliteetti. Mm. laitoskasvatuksen aiheuttama jatkuva kognitiivisten kykyjen pudotus tekee prosessista toistaiseksi deterministisen myös aika-akselilla.
